keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Tiedekahvila - kahvinpapuja ja tutkimuksen ituja

Tule mukaan Tiedekahvilaan tapaamaan tutkijoita!
Rajapinta-hankkeen Tiedekahvila on uusi kaikille ajankohtaisesta tutkimuksesta kiinnostuneille tarkoitettu keskustelu- ja verkottumisfoorumi.

Ensimmäinen tiedekahvila järjestetään tiistaina 17.4.2012 klo 14-16.
Paikka: Lahden yliopistokeskus, Tietoportti luokka 206 (2 krs.), Saimaankatu 11, Lahti.

Aiheena on Lapset homekoulutaistelun pyörteissä. Projektitutkija KM Tuure Tammi tarkastelee eräästä homekoulutaistelusta tuottamaansa aineistoa ja tuo yhteisesti analysoitavaksi katkelmia 8-12 -vuotiaiden lasten haastatteluista. Tuure Tammi on kasvatustieteen jatko-opiskelija, joka työskentelee projektitutkijana Lahden Tutkijapraktikumissa.

Lue lisää Tapahtumat-välilehdeltä.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Luovuutta vai varastamista?

Kaikki innovaatiot perustuvat luovuuteen, johonkin uuden keksimiseen tai asioiden uudenlaiseen yhdistämiseen. Nykymaailmassa uuden keksiminen on kuitenkin entistä vaikeampaa, kun kaikkea on niin paljon. Luovuus on entistä enemmän asioiden uudenlaista yhdistämistä.

Hyvä esimerkin tästä tarjoaa Steve Jobsin perustama Apple, jota voidaan pitää innovatiivisena ja luovana yrityksenä. Tarina on kiehtova: autotallista aloitetusta tietokoneiden rakentelusta on kasvanut maailman arvokkain yritys. Väliin mahtuu ylä- ja alamäkiä, ehkä yllättävin käänne koettiin 1980-luvun puolessa välissä, kun Steve Jobs sai potkut itse perustamastaan yrityksestä. Syynä oli osittain Jobsin hankala luonne. Hän ei säästellyt sanojaan, oli kärsimätön, mielialavaihtelut olivat jyrkkiä ja empatian puute oli lähes täydellistä. Käsitys hullusta nerosta vaikuttaa varsin osuvalta.

Jobsin vahvuus oli uusissa visioissa ja oikeiden asioiden, ihmisten ja teknologioiden yhdistämisessä. Ensimmäinen henkilökohtainen tietokone, Apple I, oli itse asiassa Steve Wozniakin ideoima ja tekemä, mutta ilman Jobsin panosta siitä ei olisi tullut myytävää tuotetta. Näin kävi monien muidenkin tuotteiden kohdalla: Jobsilla oli visio, johon muut ihmiset halusivat sitoutua. Olennaista on kuitenkin se, etteivät Applenkaan innovaatiot syntyneet tyhjästä. Olosuhteet olivat otolliset, teknologia kehittynyt tiettyyn pisteeseen ja osaavia insinöörejä saatavilla. Tämä ei tietysti vähennä Jobsin panoksen merkitystä, koska harva muu pystyi vastaavaan.

Kiinnostavaa tällaisessa tilanteessa on kysymys siitä, mikä on oman luovuuden tuotosta ja mikä varastamista? Applen vallankumouksista yksi oli graafinen käyttöliittymä. Keksintö ei kuitenkaan ollut alun perin Applen, vaan sen kehitti ensimmäisenä Xerox. Apple kuitenkin onnistui tekemään graafisesta käyttöliittymästä ensimmäisenä toimivan pohjan tietokoneen käytölle. Jobsin kyky olikin aavistaa, mikä teknologia tulee olemaan menestyksekäs ja hän osasi panostaa näihin teknologioihin. On tietysti muistettava, että myös hänen kohdallaan oli epäonnistumisia ja harharetkiä.

Luovuuden ja varastamisen rajaa on koeteltu myös taiteessa. Belgialainen taidekauppias Stan Lauryssens kuvaa teoksessaan Dali ja minä Salvador Dalin elämää taiteilijana. Dalin taiteellinen työskentely ajautui hiljalleen kaaokseen, jossa ei kenelläkään ollut käsitystä, mikä on alkuperäistä ja aitoa ja mikä kopioitua tai väärennettyä. Ajatus luovasta taiteilijasta oli vähintäänkin kyseenalainen Dalin kohdalla.

Nämä pari esimerkkiä osoittavat, että luovat tuotokset ovat monimuotoisen toiminnan tulosta. Käsitys luovasta yksilöstä on pikemminkin myytti, kuin realismia. Luovuus ja innovaatiot syntyvät sopivissa olosuhteissa, sopivien ihmisten työn tuloksena ja myös ympäristön pitää olla suopea tuotoksille. Mikä lopulta on omaa, mikä lainattua, mikä jalostettua ja mikä varastettua, on usein epäselvää. Tärkeää on kuitenkin nähdä, että luovuus ei ole vain yksilöissä lymyilevä ominaisuus, vaan luovuus syntyy ja kukoistaa sopivissa olosuhteissa. Vaikea kysymys onkin, millaiset ovat luovuuden kannalta sopivat olosuhteet? Tuskin ainakaan liiallinen ohjaus, kontrolli ja sääntely tuottavat luovuutta, joskaan täydellinen vapaus ei välttämättä tuota luovuutta – tai ainakaan kurinalaista työskentelyä, mikä on edellytyksenä sille, että luovista ideoista tulee luovia tuotoksia.  

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Ajatuksia tutkijuudesta - tutkijapraktikumista innovaatiohautomoksi?

Kuinka ollakaan, aloittaessani Lahden tutkijapraktikumissa, eteeni tarjoutui valtiotieteellisen tiedekunnan tutkimusjohtamisen kurssi, jossa käydään läpi tutkimusjohtamisen perusteita, käytäntöjä erityyppisissä tutkimusorganisaatioissa, innovaatiojohtamista ja tutkimuksen arviointia. Huomaan olevani syvällä oppimisprosessia, jota ei voi millään jättää kesken, vaikkakin se lohkaisee aimoannoksen työpanoksesta. Siirtovaikutus on ollut kuitenkin sen arvoinen - aloitteleva tutkija tarvitsee ymmärrystä juuri siitä kompleksisesta tutkimusmaailmasta, johon tohtoroitumisellaan pyrkii. Tutkijan tiet ovat tuntemattomat – varsinkin nykypäivän projektimaailmassa.



Tutkijan työ on muuttunut kammiossaan apurahalla puurtavasta yksineläjästä kohti yrittäjämäisiä piirteitä omaavaa moniosaajaa, jonka tulisi hallita verkostoituminen moniprojektiympäristössä, rahoituksen hankkiminen ja poikkitieteelliset tutkimusmenetelmät. Rahoituksen pirstaloituminen ja lyhytjännitteisyys tuovat lisäjännitystä elämään – kuinka tarina jatkuu vai jatkuuko?


Selkeä tutkimusstrateginen kehitys on havaittavissa, tutkimuksella tulee olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja sen tulee hyödyntää monien intressitahojen tarpeita ja tavoitteita. Tutkijuuteen siis liittyy kyky nähdä tutkimuksen laajemmat hyödyntämiskohteet. Tutkijan keskeinen taito Seppästä & al. (2011) lainaten on kyky tunnistaa kohderyhmä tai tuotettavan tiedon ja ymmärryksen käyttäjät. Tutkijan tulee pystyä vastamaan kysymykseen: kenelle tutkimustulos on tai voi olla hyödyllinen ja miksi? Mutta kysymyksiin vastaaminenkaan ei riitä – aikaansaannoksistaan on kyettävä viestimään tehokkaasti sekä tieteen foorumeilla että populaarikielellä.



Miten dynaamiseen tutkijuuden haasteeseen vastataan? Haasteeseen vastataan verkottumalla. Hyvin verkostoinut tutkija näkee miten muut toimivat ja oppii siitä. Parhaimmillaan vertaistuki tuottaa sellaisia näkökulmia, joita yksinpuurtava tutkija ei välttämättä tule ajatelleeksi. Toisaalta verkostoituminenkin on taito itsessään, joka vaatii määrätietoista harjoittelua ja ohjausta. Lahden Tutkijapraktikumin haaste ja mahdollisuus on edesauttaa aloittelevien tutkijoiden taitojen kehittymisessä. Seppänen & al. (2011) korostavat aloittavien tutkijoiden melko nopeaa integroitumista moniprojektiympäristöön, jossa näköalat ja kokemuspiirit laajenevat avaten uusia mahdollisuuksia. Projektien ja ulkopuolisten kontaktien kautta avautuu tutkimukseen liittyviä sovelluksia ja jatkotutkimusaiheita, jotka ovat tie tutkijan itsenäistymiskehitykseen.



Tutkijapraktikum on innovaatiokehityksensä tiellä siis itsekin. Innovaation vaiheissa (idea – inventio – implementaatio – impakti) ollaan invention eli idean kehittelyn ja testaamisen sekä osittain impelementaation eli tuotteistamisen ja käyttöön oton vaiheissa. Idea tieteellisen tutkimuksen ja tutkijakoulun’ integroimisesta alueellisiin ja Palmenian temaattisiin kehittämisalueisiin on hyvä – oiva keino aloitteleville tutkijoille osoittaa tutkimuksensa yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja hyötyä. Tutkijapraktikum innovaatiota kannattaa siis jalostaa, tutkimus- ja innovaatioyksiköillä tulee olemaan entistä tärkeämpi tehtävä yliopistoissa niukkenevan perusrahoituksen johdosta. Innovaatioiden kehittäminen edellyttää monitieteisyyttä, raja-aitojen ylittämistä ja uudenlaisia kannustimia sekä motivoituneita ja innostuneita tutkijoita eri tutkijanuran vaiheissa. Tehdään tutkijapraktikumista yhteisöllinen palveluinnovaatio!


Seppänen, M., Hautamäki, A., Anttiroiko, A-V., Leponiemi, U., Valkama, P. & Kallio, O. (2011) Yliopistojen rooli ja valmiudet palveluinnovaatiotoiminnassa. Hautamäki, A. & Oksanen, K. (toim.) Yliopisto palveluinnovaatioiden kehittäjinä. Jyväskylän yliopisto, 68 – 86.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Peltipoliiseja ja Simpsoneita - Ajatuksia matkastani kentälle.

Ajan aamuhämärässä maaseudulle ja kuuntelen aiempaa tallennetta vanhempainyhdistyksen kokouksesta. Puhujat nauravat ja minuakin hymyilyttää. Peltipoliisi ikuistaa hymyni risteysalueella, jossa nopeusrajoitus on laskenut hetkellisesti kuuteen kymppiin.

Lopun matkaa ajan kuunnellen ainoastaan auton hurinaa.

Tuntia myöhemmin saavun talon pihaan ja vedän pari kertaa henkeä. Olen sopinut haastatteluista ihmisten kodeissa. Hyvän niin, kun miettii toista vaihtoehtoa: hotellihuoneeni tunnelma on kuin beatnikkien vaellusromaaneista. Alakerran baarin katosta roikkuu kärsineitä puhallinsoittimia. Niistä toisaalta pidän.

Olen tavannut jokaisen haastateltavan etukäteen, mikä helpottaa jännitystäni. Ihmisten kodeissa on paljon informaatiota, joka auttaa minua saamaan kontaktin haastateltavien kanssa. Yhdessä paikassa kissa osaa hypätä ulko-oven kahvaan. Toisessa paikassa lapset esittelevät minulle palkintopokaaleitaan. Kolmannessa pelataan minulle entuudestaan tuntematonta nettipeliä. Usein istumme keittiössä tai olohuoneessa. Kahvilakkoni on pian muisto vain.

Homekoulutaistelu – tutkimukseni varsinainen kohde – avautuu minulle ensimmäisen viikon aikana asteittain ja tarkentuu toisella viikolla. Jokaisen haastattelun jälkeen osaan kysyä seuraavalta ihmiseltä uusia asioita. Toisaalta jokainen haastattelutilanne on täysin uudenlainen, sen sijoittuessa uuteen ympäristöön, arkirutiinien keskelle, perhe-elämän keskelle. Tunnen, että minusta tulee osa tapausta jota tutkin samalla kun muodostan ja muokkaan esianalyysiani. Viimeistään tunnen näin, kun sanomalehti Ilkka käy tekemässä minusta jutun lehteensä. Alun ihmetyksestä päästyäni ymmärrän, että lehtijutun antaminen on osa yhteiskunnallisen vaikuttamisen tehtävääni tutkijana.

Käyn paikoissa, joista ihmiset puhuvat ja paikkakunnan kartta hahmottuu hiljalleen. Vapaa-aikanani harhailen kylän raittia ja metsästän kasvisruokaa. Olo on kuin teinipojalla, joka saa luvalla syödä pitsaa päivittäin. On mielelle raskasta tulla osaksi homekoulutaistelun maailmaa, mutta pidän siitä. Voin kuvitella miltä Clifford Geertzistä ja muista antropologeista tuntuu heidän päästessään kentän ”sisälle”. Vahvan kiinnostuksen on pakko ohjata heitäkin.

Haastattelijana huomaan olevani eri asioita eri ihmisille. Minut positioidaan myös terapeutiksi. Se ei haittaa minua. Luotan siihen, että ihmiset kertovat minulle sen, minkä kokevat tärkeäksi. Huomaan tosin myös, että minuun suhtaudutaan varauksellisesti, eivätkä kaikki halua tuoda jokaista muistoaan esiin. Sallittakoon se meille.  Huomaan, että tutkijalta vaaditaan paljon herkkyyttä tunnistaa tilanteen reunaehdot.

Ensimmäisen kenttäviikon jälkeen eräs haastattelemani toimija lähettää minulle sähköpostia, että aikoo viikonlopun aikana työstää yhdessä toisen henkilön kanssa aikajanan tapahtumien kulusta. Maanantaina saan postiini liitteineen 42-sivuisen aikajanan. Olen otettu ja innoissani.

Toisella viikolla haastattelen pääasiassa lapsia ja opettajia. Lapset ovat eniten innoissaan animaation käsikirjoittamistehtävästä, eräänlaisesta aihesadutuksesta. Keksin työtavan edellisen viikon pohjalta, jolloin keskustelin yhden lapsen kanssa paljon Simpsoneista ja mietimme homekoulua sarjan näkökulmasta. Olen ennenkin huomannut lasten haastattelujen haasteellisuuden ja tutkijan ajautumisen kysyjän ja vastausten arvioijan asemaan. Animaatiokäsikirjoitus mahdollisti lapsille enemmän tilaa puhua ja kertoa tapahtumista omalla tavallaan.

Haastattelun päätteeksi eräs lapsi sanoo minulle hiljaa: ”Oli tosi kiva kun oli joku jolle jutella näistä asioista.” Voitte arvata tuntuiko merkittävältä. Opettajia haastatellessani vierailen koulussa, jossa kaikki näyttää tavalliselta. Home on myös siitä kiinnostava substanssi, että se ei varsinaisesti näy. Voimmeko uskoa jotain mitä emme omin silmin näe? Hassu kysymys. Emmehän me näe juuri mitään.

Lähtiessäni viimeisenä kenttäpäivänä pakkasyöhön, tunnen vahvasti, että palaan vielä takaisin. Ainakin seuraavat kuukaudet (ja ehkä jopa vuodet) tulen viettämään näiden kahden viikon aikana käytyjen keskustelujen parissa.

Matkallani takaisin Tampereelle kuuntelen jatsia ja hiljennän peltipoliisin kohdalla tuntuvasti, jotta voin pitää hymyni.