Kuinka ollakaan, aloittaessani Lahden tutkijapraktikumissa, eteeni tarjoutui valtiotieteellisen tiedekunnan tutkimusjohtamisen kurssi, jossa käydään läpi tutkimusjohtamisen perusteita, käytäntöjä erityyppisissä tutkimusorganisaatioissa, innovaatiojohtamista ja tutkimuksen arviointia. Huomaan olevani syvällä oppimisprosessia, jota ei voi millään jättää kesken, vaikkakin se lohkaisee aimoannoksen työpanoksesta. Siirtovaikutus on ollut kuitenkin sen arvoinen - aloitteleva tutkija tarvitsee ymmärrystä juuri siitä kompleksisesta tutkimusmaailmasta, johon tohtoroitumisellaan pyrkii. Tutkijan tiet ovat tuntemattomat – varsinkin nykypäivän projektimaailmassa.
Tutkijan työ on muuttunut kammiossaan apurahalla puurtavasta yksineläjästä kohti yrittäjämäisiä piirteitä omaavaa moniosaajaa, jonka tulisi hallita verkostoituminen moniprojektiympäristössä, rahoituksen hankkiminen ja poikkitieteelliset tutkimusmenetelmät. Rahoituksen pirstaloituminen ja lyhytjännitteisyys tuovat lisäjännitystä elämään – kuinka tarina jatkuu vai jatkuuko?
Selkeä tutkimusstrateginen kehitys on havaittavissa, tutkimuksella tulee olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja sen tulee hyödyntää monien intressitahojen tarpeita ja tavoitteita. Tutkijuuteen siis liittyy kyky nähdä tutkimuksen laajemmat hyödyntämiskohteet. Tutkijan keskeinen taito Seppästä & al. (2011) lainaten on kyky tunnistaa kohderyhmä tai tuotettavan tiedon ja ymmärryksen käyttäjät. Tutkijan tulee pystyä vastamaan kysymykseen: kenelle tutkimustulos on tai voi olla hyödyllinen ja miksi? Mutta kysymyksiin vastaaminenkaan ei riitä – aikaansaannoksistaan on kyettävä viestimään tehokkaasti sekä tieteen foorumeilla että populaarikielellä.
Miten dynaamiseen tutkijuuden haasteeseen vastataan? Haasteeseen vastataan verkottumalla. Hyvin verkostoinut tutkija näkee miten muut toimivat ja oppii siitä. Parhaimmillaan vertaistuki tuottaa sellaisia näkökulmia, joita yksinpuurtava tutkija ei välttämättä tule ajatelleeksi. Toisaalta verkostoituminenkin on taito itsessään, joka vaatii määrätietoista harjoittelua ja ohjausta. Lahden Tutkijapraktikumin haaste ja mahdollisuus on edesauttaa aloittelevien tutkijoiden taitojen kehittymisessä. Seppänen & al. (2011) korostavat aloittavien tutkijoiden melko nopeaa integroitumista moniprojektiympäristöön, jossa näköalat ja kokemuspiirit laajenevat avaten uusia mahdollisuuksia. Projektien ja ulkopuolisten kontaktien kautta avautuu tutkimukseen liittyviä sovelluksia ja jatkotutkimusaiheita, jotka ovat tie tutkijan itsenäistymiskehitykseen.
Tutkijapraktikum on innovaatiokehityksensä tiellä siis itsekin. Innovaation vaiheissa (idea – inventio – implementaatio – impakti) ollaan invention eli idean kehittelyn ja testaamisen sekä osittain impelementaation eli tuotteistamisen ja käyttöön oton vaiheissa. Idea tieteellisen tutkimuksen ja tutkijakoulun’ integroimisesta alueellisiin ja Palmenian temaattisiin kehittämisalueisiin on hyvä – oiva keino aloitteleville tutkijoille osoittaa tutkimuksensa yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja hyötyä. Tutkijapraktikum innovaatiota kannattaa siis jalostaa, tutkimus- ja innovaatioyksiköillä tulee olemaan entistä tärkeämpi tehtävä yliopistoissa niukkenevan perusrahoituksen johdosta. Innovaatioiden kehittäminen edellyttää monitieteisyyttä, raja-aitojen ylittämistä ja uudenlaisia kannustimia sekä motivoituneita ja innostuneita tutkijoita eri tutkijanuran vaiheissa. Tehdään tutkijapraktikumista yhteisöllinen palveluinnovaatio!
Seppänen, M., Hautamäki, A., Anttiroiko, A-V., Leponiemi, U., Valkama, P. & Kallio, O. (2011) Yliopistojen rooli ja valmiudet palveluinnovaatiotoiminnassa. Hautamäki, A. & Oksanen, K. (toim.) Yliopisto palveluinnovaatioiden kehittäjinä. Jyväskylän yliopisto, 68 – 86.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti