maanantai 5. maaliskuuta 2012

Peltipoliiseja ja Simpsoneita - Ajatuksia matkastani kentälle.

Ajan aamuhämärässä maaseudulle ja kuuntelen aiempaa tallennetta vanhempainyhdistyksen kokouksesta. Puhujat nauravat ja minuakin hymyilyttää. Peltipoliisi ikuistaa hymyni risteysalueella, jossa nopeusrajoitus on laskenut hetkellisesti kuuteen kymppiin.

Lopun matkaa ajan kuunnellen ainoastaan auton hurinaa.

Tuntia myöhemmin saavun talon pihaan ja vedän pari kertaa henkeä. Olen sopinut haastatteluista ihmisten kodeissa. Hyvän niin, kun miettii toista vaihtoehtoa: hotellihuoneeni tunnelma on kuin beatnikkien vaellusromaaneista. Alakerran baarin katosta roikkuu kärsineitä puhallinsoittimia. Niistä toisaalta pidän.

Olen tavannut jokaisen haastateltavan etukäteen, mikä helpottaa jännitystäni. Ihmisten kodeissa on paljon informaatiota, joka auttaa minua saamaan kontaktin haastateltavien kanssa. Yhdessä paikassa kissa osaa hypätä ulko-oven kahvaan. Toisessa paikassa lapset esittelevät minulle palkintopokaaleitaan. Kolmannessa pelataan minulle entuudestaan tuntematonta nettipeliä. Usein istumme keittiössä tai olohuoneessa. Kahvilakkoni on pian muisto vain.

Homekoulutaistelu – tutkimukseni varsinainen kohde – avautuu minulle ensimmäisen viikon aikana asteittain ja tarkentuu toisella viikolla. Jokaisen haastattelun jälkeen osaan kysyä seuraavalta ihmiseltä uusia asioita. Toisaalta jokainen haastattelutilanne on täysin uudenlainen, sen sijoittuessa uuteen ympäristöön, arkirutiinien keskelle, perhe-elämän keskelle. Tunnen, että minusta tulee osa tapausta jota tutkin samalla kun muodostan ja muokkaan esianalyysiani. Viimeistään tunnen näin, kun sanomalehti Ilkka käy tekemässä minusta jutun lehteensä. Alun ihmetyksestä päästyäni ymmärrän, että lehtijutun antaminen on osa yhteiskunnallisen vaikuttamisen tehtävääni tutkijana.

Käyn paikoissa, joista ihmiset puhuvat ja paikkakunnan kartta hahmottuu hiljalleen. Vapaa-aikanani harhailen kylän raittia ja metsästän kasvisruokaa. Olo on kuin teinipojalla, joka saa luvalla syödä pitsaa päivittäin. On mielelle raskasta tulla osaksi homekoulutaistelun maailmaa, mutta pidän siitä. Voin kuvitella miltä Clifford Geertzistä ja muista antropologeista tuntuu heidän päästessään kentän ”sisälle”. Vahvan kiinnostuksen on pakko ohjata heitäkin.

Haastattelijana huomaan olevani eri asioita eri ihmisille. Minut positioidaan myös terapeutiksi. Se ei haittaa minua. Luotan siihen, että ihmiset kertovat minulle sen, minkä kokevat tärkeäksi. Huomaan tosin myös, että minuun suhtaudutaan varauksellisesti, eivätkä kaikki halua tuoda jokaista muistoaan esiin. Sallittakoon se meille.  Huomaan, että tutkijalta vaaditaan paljon herkkyyttä tunnistaa tilanteen reunaehdot.

Ensimmäisen kenttäviikon jälkeen eräs haastattelemani toimija lähettää minulle sähköpostia, että aikoo viikonlopun aikana työstää yhdessä toisen henkilön kanssa aikajanan tapahtumien kulusta. Maanantaina saan postiini liitteineen 42-sivuisen aikajanan. Olen otettu ja innoissani.

Toisella viikolla haastattelen pääasiassa lapsia ja opettajia. Lapset ovat eniten innoissaan animaation käsikirjoittamistehtävästä, eräänlaisesta aihesadutuksesta. Keksin työtavan edellisen viikon pohjalta, jolloin keskustelin yhden lapsen kanssa paljon Simpsoneista ja mietimme homekoulua sarjan näkökulmasta. Olen ennenkin huomannut lasten haastattelujen haasteellisuuden ja tutkijan ajautumisen kysyjän ja vastausten arvioijan asemaan. Animaatiokäsikirjoitus mahdollisti lapsille enemmän tilaa puhua ja kertoa tapahtumista omalla tavallaan.

Haastattelun päätteeksi eräs lapsi sanoo minulle hiljaa: ”Oli tosi kiva kun oli joku jolle jutella näistä asioista.” Voitte arvata tuntuiko merkittävältä. Opettajia haastatellessani vierailen koulussa, jossa kaikki näyttää tavalliselta. Home on myös siitä kiinnostava substanssi, että se ei varsinaisesti näy. Voimmeko uskoa jotain mitä emme omin silmin näe? Hassu kysymys. Emmehän me näe juuri mitään.

Lähtiessäni viimeisenä kenttäpäivänä pakkasyöhön, tunnen vahvasti, että palaan vielä takaisin. Ainakin seuraavat kuukaudet (ja ehkä jopa vuodet) tulen viettämään näiden kahden viikon aikana käytyjen keskustelujen parissa.

Matkallani takaisin Tampereelle kuuntelen jatsia ja hiljennän peltipoliisin kohdalla tuntuvasti, jotta voin pitää hymyni.

3 kommenttia:

  1. Kiitos Tuure !
    Kun luin tämän, tuntuu kuin olisit osa meidänkin elämää. Tunnesiteet ovat vahvat - miten ikinä keksitkään meidät (kerroit kyllä), pikkuruisen Tervajoen kylän ja jaksoit pukea meidän ajatuksemme omaksi tutkimukseksesi. Mahtavaa.
    Tänään Tervajoen koulun oppilaat ovat päässeet aloittamaan koulutyön UPOUUDESSA parakissa.
    Kaikkea hyvää sinulle ja aurinkoista kevättä sinne omalle kotiseudulleni :D.

    VastaaPoista
  2. Millaista tutkijan aivoitusten avaamisen taitoa! Kerrassaan hieno blogimerkintä - pääsimme mukaan matkallesi kentälle.

    VastaaPoista
  3. Palaan aina uudelleen ja uudelleen tähän sinun tekstiisi. Nyt vasta pääsen "ulkopuolelta" sisälle tähän asiaan, vaikka itse olen siinä elänyt, varmaan ymmärtänet mitä tarkoitan. On hämmentävää löytää omasta asiasta, toisen kirjoittamana, uusia ajatuksia herättäviä asioita. Varsinkin erään lapsen kommentti, siitä, että hän oli onnellinen kun oli joku jolle pystyi asiasta puhumaan (siis sinulle). Me vanhemmat olemme taatusti unohtaneet kuunnella AIDOSTI lapsen näkemyksiä, koska omamme oli niin vahvat.
    Tähän on hyvä palata omissa ajatuksissa myös myöhemmin, miten voimme tulevaisuudessa huomioida lapsen omat kriisit joissa me vanhemmat olemme mukana.
    On muuten aivan mielettömän ihana laittaa lapset kouluun terveeseen parakkiin. Ei ne kauniit ole, mutta puhtaat =)
    Oikein hyvää kevättä sinulle!

    VastaaPoista