Häivähdys turkoosia - lahtelainen paikallisidentiteetti kevään kynnyksellä

Rakkaus kulttuuriperintöön yhdistää laajasti kaikkia kulttuuriperinnön tai kotiseututyön parissa vaikuttavia toimijoita – ainakin tämä päätelmä oli tehtävissä Jyväskylässä 12.-13.4.2012 järjestetyn valtakunnallisen museologian seminaarin esitelmien perusteella. Kulttuuriperintö viittaa laajasti kaikkiin menneisyydestä periytyviin aineellisiin ja aineettomiin resursseihin – paikat, luonnonympäristöt, esineet ja narraatiot, jotka kertovat ihmisen suhteista sekä menneisyyden ja nykyisyyden vuorovaikutuksesta. Seminaarikokonaisuutta yhdistävä teema käsitteli paikallismuseoiden arvoa ja asemaa Suomessa: miksi kulttuuriperintöä on tärkeää hyödyntää perusopetuksessa, miten paikallishistorian tallentaminen tukee alueellista juurtumista, millaisia kokemuksia paikalliset mikrohistoriat voivat tarjota museoiden kävijöille? Seminaarissa esiteltiin myös paikallismuseotoiminnan kehittämistyöryhmän loppuraportti, joka tarkasteli edellytyksiä yhteensä yli 900:n säätiö- ja yhdistyspohjaisen paikallis- ja kotiseutumuseon sekä erikoismuseon toiminnan kehittämiseksi.

Seminaarin yhtenä tarkoituksena oli etsiä vastauksia siihen, miten paikallismuseot edustavat ja edistävät kulttuuriperintöä Suomessa. Tässä keskustelussa kiinnostavana näyttäytyvät erityisesti kysymykset paikasta, ajasta ja identiteetistä. Miten paikasta syntyy kotiseutu? Kulttuuriperintökasvatuksen ja toisaalta kotiseututyön tehtävän on tarjota uusille sukupolville edellisten sukupolvien hyväksi kokemaa perintöä ja monikerroksellista historian läsnäoloa nykypäivässä. Kulttuuriperintökasvatuksen tavoitteena on yhteisötasolla lisätä yhteiskunnallisen osallisuuden tunnetta; yksilötasolla tavoitteena saada ihmisestä esiin se, mikä saa tämän kokemaan itsensä hyväksi ja eheäksi. Seminaariesitelmässään Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuraa edustanut Heljä Järnefelt korosti kasvatuksen merkitystä kulttuurisesti rikkaassa yhteiskunnassa: keskeistä etenkin perusopetuksen kasvatustavoitteissa on kyetä vastaamaan siihen, kuinka luoda valmiuksia kasvattaa omia juuriaan muuttuvassa maailmassa. Järnefeltin mukaan moninaisen kulttuuriperinnön arvostaminen seuraa opetuksellista pyrkimystä saada oppija oppimaan esteettis-eettistä lukutaitoa. Kyse on sekä mikro- että makrotason kulttuuriperinnön moninaisuudesta.

Oman kotikaupungin merkityksellistymistä pohtiessani ajatukset kiteytyvät paikallisuuden ja juureutumisen teemoihin. Urheilukaupunki, huonekaluteollisuuden keskus, logistinen solmukohta – me lahtelaiset tiedämme hyvin sen, millaiseen kehyskertomukseen Lahti ja lahtelaisuus nojautuvat. Lahtelaisuuden kuvassa ja sen piirtämisessä tärkeää on kuitenkin myös se, miten tätä ainutlaatuista paikallisidentiteettiä esitetään ja kuinka se näyttäytyy ulkopuolisen silmin. Merkitysten piirtymisen ja välittymisen kannalta tulee muistaa etenkin se, että lahtelaisuuden kuvan piirtäjinä ovat enne kaikkea Lahti ja lahtelaiset itse. Kaupungin fyysisten maamerkkien ja rakennetun kaupunkiympäristön ohella keskeistä paikallisuuden piirtymisessä on se, miten kaupunkia brändätään mielikuvien avulla markkinointiesitteisiin ja toisaalta se, mitä itse tallennamme omiin paikallismuseoihimme. Museologian professori Janne Vilkunan ajatuksia lainaten paikallismuseotyössä me itse rakennamme oman kuvan itsestämme ja samalla vastaamme siihen, keitä olemme ja mistä tulemme. Esitämme siis kuvan siitä, keitä me olemme aktiivisesti argumentoiden: ”meitä me olemme”. 

 Identiteetin rekonstuktio ja pelkkää pikselitodellisuutta? Kansallispukukeskuksen nuket turkoosissaan.

Mitä on sitten on lahtelainen paikallisidentiteetti, mitä on lahtelaisuus? Paikallisidentiteetti rakentuu yhteisyyden ja kuulumisen tunteesta, kotiseudun symboliikasta, kerrotusta tarinoista, esineistä ja kokemusten merkitsemistä paikoista. Paikallisperinnetyön kenttää koettelee nyt kova turbulenssi ja varjonsa alalle heittää myös kuntienyhdistämiseen tähtäävä aluepolitiikka. Aiheestakin se nostattaa maakunnissa uhkakuvia kotiseututyön tulevaisuudesta: miten turvata kotiseututyön tulevaisuus muuallakin kuin Helsingissä? Oma kokemukseni on kaupunkilaisen kokemus, mutta silti uskon, ettei paikallisidentiteetti ole kiinni kuntarajoista kartalla vaan pikemminkin siitä, mitä näiden käsitteellisten rajojen sisällä koetaan ja miten kokemuksia muistetaan ja muistellaan. Näin kevään korvilla lahtelaisuus tuntuu olevan kovassa nosteessa – Pelicansin huikea lento on tehnyt hyvää koko kaupungin ilmeelle ja mentaliteetille, vaikkei jääkiekko kaikkia kaupunkilaisia kosketakaan.

Yhtenäisyyden kokeminen turkoosin kiekkokulttuurin kautta on nykypäivän kotiseututyötä, oman paikallishistorian ja nykyisyyden merkitsemistä tässä ajassa. Lahtelaisten yhteiseksi ylpeyden aiheeksi noussut kiekkojoukkue on herättänyt kaupunkikuvassa uudenlaista, ennen kokematonta syvää paikallisuuden tunnetta, joka toivottavasti kannustaa kaupunkilaisia kaikenlaiseen kotiseudun ja kaupunkikulttuurin vaalimiseen, hoitamiseen ja elvyttämiseen. Kuuluminen, värin tunnustaminen, nostattanee kaupunkilaisissa myös uudenlaista perinteen kokemusta, ja vaikka perinne koettaisiinkin vain kiekkoperinteen muodossa tai seurahistoriallisina anekdootteina, hipaisee se varmasti ainakin jollain tasolla myös kysymyksiä siitä, mitä on olla lahtelainen nykypäivän Lahdessa. Toivottavasti tällainen ajatuksia herättävä, juurruttava ja yhdistävä paikallistunne kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Lahtelaisuus ei ole enää vain pelkkä lihamuki.

Rakkaudesta kulttuuriperintöön. Paikallismuseoiden kehittämistyöryhmän loppuraportti. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2012:5.

http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2012/liitteet/OKMtr5.pdf?lang=fi