Meitä Lahden “professoripöydän” jäseniäkin on houkuteltu kirjoittamaan tälle palstalle. Janne Matikainen ehti sen jo tehdä.
Minulle tämä on eka kerta: elämäni ensimmäinen blogikirjoitus. Enpä olisi itsestäni uskonut, vanhan koulun konservatiivista, kaukaa olen kuvitellut kiertäväni facebookit ja muut nykypäivän kotkotukset.
Koska blogit ovat keskustelufoorumeja, päätin keskustella tälle palstalle kirjoittaneiden kanssa. Näin senkin vuoksi, että Tuure Tammen mainio kenttätyökuvaus taitaa olla ainoa, joka on kirvoittanut blogiin kommentteja. Mutta tykätty on muistakin.
Tuuren hieno teksti ilmensi tutkijan innostusta ja oli oivallinen muistutus ja malli sille, että kannattaa panna paperille kenttätyökokemuksiaan. Lahtikin on kenttä, ja kun Lahdessa on niin kuin kentällä ollaan, siitä oivaltaa uusia asioita. Anna Kouhiakin päätteli, että “lahtelaisuus ei ole pelkkä lihamuki” pelikaanien lentoa ihastellessaan. Oikeassa oli, mutta sanoisin silti, että enemmän lihamukia kuin pelikaania Lahti muistuttaa.
Toisessa jutussaan luulin Annan puhuvan Palmenian ja LUT:n Tikutus-hankkeesta, mutta kyse olikin karjalaisesta tikutusperinteestä – mitä se sitten on, siitä pitää ottaa selvää, tikutushankettakin ajatellen.
Tiina Koskimäki kertoi ikääntyvien ihmisten LAT-suhteista (Living Apart Together). Yllättävän yleisiä ne ovat Päijät-Hämeessäkin, minä kun kuvittelin, ettei Lahden liepeillä ole latin latia! Luulin että Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre ovat suurin piirtein ainoat LAT-suhteessa eläneet kitisevät seniorit (senior citizens).
Tiina mietti, miten LATin kääntäisi. Ei se ole “erillissuhde”, ei minunkaan mielestäni. Paljon se muistuttaa nuorten seurustelusuhdetta: ollaan vakituisesti vaikka ei asuta yhdessä. Tälle senioristyylaamiselle pitäisi keksiä hyvä nimi. Ellei sitä blogikommenteissa keksitä, Tiina kyllä keksii, viimeistään väitöskirjassaan. Tutkimuksen yksi tehtävä on osuvien käsitteiden kehittely, sellaisten jotka heti kertovat ilmiön päällimmäiset piirteet.
Kalle Puolakka kuvasi, millaista palautetta kirjoittajat saavat arvokkaista tiedelehdistä. Väitösnäytelmät ovat siistiytyneet, mutta nimettömissä refereelausunnoissa lyödään armotta vyön alle, vaikka neutraalin vertaisarvioinnin nimissä ollaan toimivinaan. Palaute ei juuri vihapuheesta eroa.
Janne Matikainen pohti kirjoituksessaan luovuutta ja huomautti siitä, että nykymaailmassa innovatiivisuus ei välttämättä paljon poikkea varastamisesta. Kaikki on jo keksitty, simsalabimit simuloituja. Mutta voihan lainailu ja toisten tekstien toisteleminenkin olla ”tieteellistä”, sillä sen voi tehdä luovalla tavalla. Härskit varkaudet ovat asia erikseen.
On se jännittävää, tuo tieteen maailma: vihapuhe-, varkaus- ja vakoilutapauksia. Suotta ei tutkimuksen tekoa ole rinnastettu salapoliisin työskentelyyn.
Kristiina Soini-Salomaa sanoi, että tutkijan tiet ovat tuntemattomat. Oli huomannut, että yllättäviä siirtovaikutuksia syntyy, kun poikkeaa sivupoluille.
Tutkijan kannattaakin poukkoilla. Silloin kun väitöskirjan vääntäminen väsyttää, kannattaa inspiroitua oman aiheensa ulkopuolisista teksteistä. Kannattaa lukea kaunoa, dekkareita tai vaikkapa taiteilijaelämäkertoja.
Jannen mainitsemaa Salvador Dalista kertovaa kirjaa en ole lukenut, mutta vaikka olisinkin, kyllä en menisi Dalin luovuutta kiistämään. Totta on, että monissa hänen maalauksissaan aitoa oli vain signeeraus ja taidekauppaa tehtäessä rikoksen tunnusmerkit täyttyivät. Mutta paljon Dali myös keksi, ja hänen arveluttavimmat operaationsakin voi nähdä autenttisuususkoisen taidemaailman härnäämisenä.
Andy Warhol oli toinen härnääjä. Nimitti studiotaan tehtaaksi ja pani joskus taidemaailman paniikkiin vihjaisemalla, ettei tietenkään ole itse tehnyt teoksiaan.
Todellinen innovaattori oli myös Marcel Duchamp, jonka kuuluisin teos Fountain – R. Muttin nimellä vuonna 1917 signeerattu pisuaari – oli luovuuden lähde jos mikä. Se oli myös malliesimerkki instituutioiden voimasta. Ensin Duchampin taideteosta tai taidetekoa ei hyväksytty näyttelyyn, mutta sittemmin se äänestettiin 1900-luvun taideteokseksi.
Opetus on tämä: taidetta on se, jota taideinstituutio taiteena pitää; tiedettä taas se, jonka tiedemaailma tieteeksi arvioi.
* * *
Siinä se oli, ihan liian pitkä ja ihan liian hitaasti syntynyt blogikirjoitus. Mutta se olikin ensimmäinen. Tulee kuulemma sukkelaksi, kun sosiaalisessa mediassa toimii, sukkelimmat niin nopeiksi kuin Alexander Stubb, joka kertoi pyöräyttävänsä kolumnitekstin tunnissa.
Kirjoittaja Antti Karisto toimii sosiaaligerontologian professorina Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti