Tiedekahvilassa 16.5. puhetta puutteesta, välineistä, tilasta ja paikasta

Projektitutkija, FM Veera Launis 

Tiedekahvilassa 16.5.2013 esittelin estetiikan alaan kuuluvaa tutkimustani keskustelun virikkeeksi. Tekeillä oleva väitöskirjani käsittelee kokemuksen tilallisuutta, paikkasuhdetta ja välineiden käyttämistä.

Jotta ylipäätään olemme, olemme aina jossakin paikassa, sanoi Archytas. Filosofi Gaston Bachelardin ja maantieteilijä Yi-fu Tuanin mukaan paikan käsite on lähtökohtaisesti topofiilinen, myönteisesti latautunut. Paikka on merkityksellinen tilan kohta, jota elämme ja josta käsin suuntaudumme kohti materiaa ja toisia ihmisiä. Objektit saavat käytössä välineellisen arvon, ja siten toiminnan päämäärä tuntuu pakenevan. Niinpä paikassakin olemme usein jotakin vailla, joskus miltei tyhjyydessä haparoiden.

Omasta puolestani haluan kiittää Tiedekahvilaan osallistuneita mielenkiinnosta ja ajatuksia herättäneistä huomioista sekä keskustelusta! Tutkimusprosessi jatkuu, joskin puutteellisena.

Veera Launis

Hiljaisuutta vai hälyä? Luonnon merkitykset suomalaisessa kulttuurissa (Kulttuuriaamukahvien jälkimaininkeja)

Outi Ampuja (oik.) ja yleisöä

Janne Vanhanen ja John Cage'n 4'33''

Riikka Puhakka

(Kuvat: Ilkka Kuhanen)

Lahden Palmenian järjestämiä Kulttuuriaamukahveja vietettiin Kirjan ja ruusun päivän hengessä keskiviikkona 24.4.2013 Lahden aikuiskoulutuskeskuksen tiloissa. Vieraina oli laaja joukko kulttuurialan vaikuttajia (39 osallistujaa). Tilaisuuteen oli kutsuttu kolme puhujaa:

FT, dosentti Outi Ampuja: Metsän hyväilevä humina: luonnon hiljaisuuden kokeminen ja merkitys muisteluaineistossa

FT, estetiikan tutkija Janne Vanhanen: Luonnon häly ja hiljaisuus

FT, tutkijatohtori Riikka Puhakka: Luonto kansallispuiston kävijöiden kokemana

Edellä mainitut toimivat tutkijoina Helsingin yliopistossa. Tilaisuudessa kuultiin myös puhallinyhtye Trio 47:n soittoa sekä Eeva-Liisa Mannerin ja Paavo Haavikon runoja Marja-Terttu Lounavaaran lausumana.

Outi Ampujan tutkima muisteluaineisto loi ikkunan hiljaisuuteen liittyviin mielikuviin ja sen moninaisiin merkityksiin. Yksi yhdistää hiljaisuuden onneen, toinen ahdistukseen. Erityisesti mieleeni jäi Ampujan metaforat hiljaisuudesta tilana ja melusta kireänä kapselina.

Janne Vanhanen käsitteli hiljaisuuden ja melun filosofista perustaa: ääni on värähtelyä, ja hiljaisuus on äänen puutetta. Täydellinen hiljaisuus ei ole mahdollista, sillä kehollisina olentoina kuulemme, jos emme muuta, niin aineen liikkeen ruumiissamme, esimerkiksi veren virtauksen aiheuttaman kohinan.

Riikka Puhakan esitelmä käsitteli luonnon eri merkityksiä kansallispuiston kävijöiden kokemana. Suhdetta luontoon voi määrittää voimakas tunne samuudesta. Toisaalta suhteen taustalla voi olla vastakkainasettelu kulttuurin/kaupungin ja luonnon välillä. Jälkimmäisessä tapauksessa luonto on toinen, jossakin tuolla, jonne meneminen on erityinen, arjen rikkova tapahtuma.

       

Inspiroivat esitelmät virittivät runsasta keskustelua. Jokaisella on omanlainen suhde hiljaisuuteen ja luontoon, eikä kuvailulle välttämättä ole sanoja. Molemmat löytyvät sisältämme, ja meillä on niistä omaa, hiljaista ja henkilökohtaista tietoa.

Eräs keskustelunavaus koski äänen häiritsevyyden ja tottumuksen suhdetta. Ajatukseni karkasivat lapsuuteni äänimaisemaan: Malmin lentokentän pienten koneiden nopeasti lähestyvä ja häipyvä moottorien pärinä sekä kauempana sijaitsevan Helsinki-Vantaan suurten koneiden etäinen kumina. Se ei ollut melua, vaan paikallaan pysyvälle pienelle ihmiselle merkkejä lähdöstä ja paluusta, kaukaisista maista ja vapaudesta.

Kiitos Rajapinta-hankkeelle ja järjestäjille!

Veera L., melkein kesällä

Kuinka pitkäaikaisia elämäkokemusten vaikutukset voivatkaan olla! Eli terveisiä gerontologian intensiivikurssilta!

Olin opiskelijan roolissa viikon kestäneellä kurssilla: Nordplus Gerontology intensive course:“Promoting active ageing throughout the life course”. Elämänpolkuajattelu on vahvasti esille noussut tutkimusvirtaus myös gerontologisessa tutkimuksessa. Sain kurssilla ammentaa eri alojen tutkijoiden näkemyksistä uusia ideoita ja aimo annoksen uutta tietoa elämänvaiheiden ja –polkujen tutkimuksesta.

Eniten minua yhä jaksaa yllättää se, miten kauaskantoisia vaikutuksia yksittäisillä valinnoilla on, ja miten ne vaikuttavat koko sosiaaliseen verkostoon jossa elämme. Kyse on jonkinasteisesta ns. perhosvaikutuksesta, jossa asenteet ja ympäröivä yhteisö muovautuvat sen mukaan miten yksittäiset yksiöt toimivat, ja toisinpäin. Esimerkiksi aikuisiän elämäntapahtumista useat sijoittuvat työ- tai perhe-elämän saroille, ja ylikuormittuminen tai pitkäkestoinen stressi jättävät jälkensä niin ihmissuhteisiin, tulevaisuudennäkymiin kuin fyysisen elimistön toimintaankin sekä sairastuvuuteen. Toisaalta psykologisesta näkökulmasta yksilön persoonallisuudenpiirteet ja toimintamallit saattavat näyttäytyä voimavaroina vaikealla hetkellä.

Kuitenkin, vaikka ihmiset näyttäytyvät elämänpolkuja tutkittaessa muuntuvina, toistavat he yllättävän usein saman tyyppisiä valintoja elämänsä varrella. Tahtoisin silti uskoa, että jokainen pystyy vaikuttamaan valitsemansa polkunsa tulevaisuudennäkymiin, ja onhan tutkimuksissakin näytetty että positiivinen muutos voi olla kestävä, ja kääntää polun kohti tyytyväistä vanhenemista!