Ajatuksia tutkijuudesta - tutkijapraktikumista innovaatiohautomoksi?

Kuinka ollakaan, aloittaessani Lahden tutkijapraktikumissa, eteeni tarjoutui valtiotieteellisen tiedekunnan tutkimusjohtamisen kurssi, jossa käydään läpi tutkimusjohtamisen perusteita, käytäntöjä erityyppisissä tutkimusorganisaatioissa, innovaatiojohtamista ja tutkimuksen arviointia. Huomaan olevani syvällä oppimisprosessia, jota ei voi millään jättää kesken, vaikkakin se lohkaisee aimoannoksen työpanoksesta. Siirtovaikutus on ollut kuitenkin sen arvoinen - aloitteleva tutkija tarvitsee ymmärrystä juuri siitä kompleksisesta tutkimusmaailmasta, johon tohtoroitumisellaan pyrkii. Tutkijan tiet ovat tuntemattomat – varsinkin nykypäivän projektimaailmassa.

Tutkijan työ on muuttunut kammiossaan apurahalla puurtavasta yksineläjästä kohti yrittäjämäisiä piirteitä omaavaa moniosaajaa, jonka tulisi hallita verkostoituminen moniprojektiympäristössä, rahoituksen hankkiminen ja poikkitieteelliset tutkimusmenetelmät. Rahoituksen pirstaloituminen ja lyhytjännitteisyys tuovat lisäjännitystä elämään – kuinka tarina jatkuu vai jatkuuko?

Selkeä tutkimusstrateginen kehitys on havaittavissa, tutkimuksella tulee olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja sen tulee hyödyntää monien intressitahojen tarpeita ja tavoitteita. Tutkijuuteen siis liittyy kyky nähdä tutkimuksen laajemmat hyödyntämiskohteet. Tutkijan keskeinen taito Seppästä & al. (2011) lainaten on kyky tunnistaa kohderyhmä tai tuotettavan tiedon ja ymmärryksen käyttäjät. Tutkijan tulee pystyä vastamaan kysymykseen: kenelle tutkimustulos on tai voi olla hyödyllinen ja miksi? Mutta kysymyksiin vastaaminenkaan ei riitä – aikaansaannoksistaan on kyettävä viestimään tehokkaasti sekä tieteen foorumeilla että populaarikielellä.

Miten dynaamiseen tutkijuuden haasteeseen vastataan? Haasteeseen vastataan verkottumalla. Hyvin verkostoinut tutkija näkee miten muut toimivat ja oppii siitä. Parhaimmillaan vertaistuki tuottaa sellaisia näkökulmia, joita yksinpuurtava tutkija ei välttämättä tule ajatelleeksi. Toisaalta verkostoituminenkin on taito itsessään, joka vaatii määrätietoista harjoittelua ja ohjausta. Lahden Tutkijapraktikumin haaste ja mahdollisuus on edesauttaa aloittelevien tutkijoiden taitojen kehittymisessä. Seppänen & al. (2011) korostavat aloittavien tutkijoiden melko nopeaa integroitumista moniprojektiympäristöön, jossa näköalat ja kokemuspiirit laajenevat avaten uusia mahdollisuuksia. Projektien ja ulkopuolisten kontaktien kautta avautuu tutkimukseen liittyviä sovelluksia ja jatkotutkimusaiheita, jotka ovat tie tutkijan itsenäistymiskehitykseen.

Tutkijapraktikum on innovaatiokehityksensä tiellä siis itsekin. Innovaation vaiheissa (idea – inventio – implementaatio – impakti) ollaan invention eli idean kehittelyn ja testaamisen sekä osittain impelementaation eli tuotteistamisen ja käyttöön oton vaiheissa. Idea tieteellisen tutkimuksen ja tutkijakoulun’ integroimisesta alueellisiin ja Palmenian temaattisiin kehittämisalueisiin on hyvä – oiva keino aloitteleville tutkijoille osoittaa tutkimuksensa yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja hyötyä. Tutkijapraktikum innovaatiota kannattaa siis jalostaa, tutkimus- ja innovaatioyksiköillä tulee olemaan entistä tärkeämpi tehtävä yliopistoissa niukkenevan perusrahoituksen johdosta. Innovaatioiden kehittäminen edellyttää monitieteisyyttä, raja-aitojen ylittämistä ja uudenlaisia kannustimia sekä motivoituneita ja innostuneita tutkijoita eri tutkijanuran vaiheissa. Tehdään tutkijapraktikumista yhteisöllinen palveluinnovaatio!

Seppänen, M., Hautamäki, A., Anttiroiko, A-V., Leponiemi, U., Valkama, P. & Kallio, O. (2011) Yliopistojen rooli ja valmiudet palveluinnovaatiotoiminnassa. Hautamäki, A. & Oksanen, K. (toim.) Yliopisto palveluinnovaatioiden kehittäjinä. Jyväskylän yliopisto, 68 – 86.

Peltipoliiseja ja Simpsoneita - Ajatuksia matkastani kentälle.

Ajan aamuhämärässä maaseudulle ja kuuntelen aiempaa tallennetta vanhempainyhdistyksen kokouksesta. Puhujat nauravat ja minuakin hymyilyttää. Peltipoliisi ikuistaa hymyni risteysalueella, jossa nopeusrajoitus on laskenut hetkellisesti kuuteen kymppiin.

Lopun matkaa ajan kuunnellen ainoastaan auton hurinaa.

Tuntia myöhemmin saavun talon pihaan ja vedän pari kertaa henkeä. Olen sopinut haastatteluista ihmisten kodeissa. Hyvän niin, kun miettii toista vaihtoehtoa: hotellihuoneeni tunnelma on kuin beatnikkien vaellusromaaneista. Alakerran baarin katosta roikkuu kärsineitä puhallinsoittimia. Niistä toisaalta pidän.

Olen tavannut jokaisen haastateltavan etukäteen, mikä helpottaa jännitystäni. Ihmisten kodeissa on paljon informaatiota, joka auttaa minua saamaan kontaktin haastateltavien kanssa. Yhdessä paikassa kissa osaa hypätä ulko-oven kahvaan. Toisessa paikassa lapset esittelevät minulle palkintopokaaleitaan. Kolmannessa pelataan minulle entuudestaan tuntematonta nettipeliä. Usein istumme keittiössä tai olohuoneessa. Kahvilakkoni on pian muisto vain.

Homekoulutaistelu – tutkimukseni varsinainen kohde – avautuu minulle ensimmäisen viikon aikana asteittain ja tarkentuu toisella viikolla. Jokaisen haastattelun jälkeen osaan kysyä seuraavalta ihmiseltä uusia asioita. Toisaalta jokainen haastattelutilanne on täysin uudenlainen, sen sijoittuessa uuteen ympäristöön, arkirutiinien keskelle, perhe-elämän keskelle. Tunnen, että minusta tulee osa tapausta jota tutkin samalla kun muodostan ja muokkaan esianalyysiani. Viimeistään tunnen näin, kun sanomalehti Ilkka käy tekemässä minusta jutun lehteensä. Alun ihmetyksestä päästyäni ymmärrän, että lehtijutun antaminen on osa yhteiskunnallisen vaikuttamisen tehtävääni tutkijana.

Käyn paikoissa, joista ihmiset puhuvat ja paikkakunnan kartta hahmottuu hiljalleen. Vapaa-aikanani harhailen kylän raittia ja metsästän kasvisruokaa. Olo on kuin teinipojalla, joka saa luvalla syödä pitsaa päivittäin. On mielelle raskasta tulla osaksi homekoulutaistelun maailmaa, mutta pidän siitä. Voin kuvitella miltä Clifford Geertzistä ja muista antropologeista tuntuu heidän päästessään kentän ”sisälle”. Vahvan kiinnostuksen on pakko ohjata heitäkin.

Haastattelijana huomaan olevani eri asioita eri ihmisille. Minut positioidaan myös terapeutiksi. Se ei haittaa minua. Luotan siihen, että ihmiset kertovat minulle sen, minkä kokevat tärkeäksi. Huomaan tosin myös, että minuun suhtaudutaan varauksellisesti, eivätkä kaikki halua tuoda jokaista muistoaan esiin. Sallittakoon se meille.  Huomaan, että tutkijalta vaaditaan paljon herkkyyttä tunnistaa tilanteen reunaehdot.

Ensimmäisen kenttäviikon jälkeen eräs haastattelemani toimija lähettää minulle sähköpostia, että aikoo viikonlopun aikana työstää yhdessä toisen henkilön kanssa aikajanan tapahtumien kulusta. Maanantaina saan postiini liitteineen 42-sivuisen aikajanan. Olen otettu ja innoissani.

Toisella viikolla haastattelen pääasiassa lapsia ja opettajia. Lapset ovat eniten innoissaan animaation käsikirjoittamistehtävästä, eräänlaisesta aihesadutuksesta. Keksin työtavan edellisen viikon pohjalta, jolloin keskustelin yhden lapsen kanssa paljon Simpsoneista ja mietimme homekoulua sarjan näkökulmasta. Olen ennenkin huomannut lasten haastattelujen haasteellisuuden ja tutkijan ajautumisen kysyjän ja vastausten arvioijan asemaan. Animaatiokäsikirjoitus mahdollisti lapsille enemmän tilaa puhua ja kertoa tapahtumista omalla tavallaan.

Haastattelun päätteeksi eräs lapsi sanoo minulle hiljaa: ”Oli tosi kiva kun oli joku jolle jutella näistä asioista.” Voitte arvata tuntuiko merkittävältä. Opettajia haastatellessani vierailen koulussa, jossa kaikki näyttää tavalliselta. Home on myös siitä kiinnostava substanssi, että se ei varsinaisesti näy. Voimmeko uskoa jotain mitä emme omin silmin näe? Hassu kysymys. Emmehän me näe juuri mitään.

Lähtiessäni viimeisenä kenttäpäivänä pakkasyöhön, tunnen vahvasti, että palaan vielä takaisin. Ainakin seuraavat kuukaudet (ja ehkä jopa vuodet) tulen viettämään näiden kahden viikon aikana käytyjen keskustelujen parissa.

Matkallani takaisin Tampereelle kuuntelen jatsia ja hiljennän peltipoliisin kohdalla tuntuvasti, jotta voin pitää hymyni.

Tieteellisen julkaisemisen kommervenkkeja

Tutkimustaan aloittavan tutkijan on hyvä olla tietoinen erilaisista julkaisufoorumeista ja niihin liittyvistä kommervenkeista. Yksi mahdollinen julkaisukanava tutkimukselle ovat aikakauslehdet, jotka noudattavat niin sanottua referee-periaatetta. Tällä tarkoitetaan sitä, että julkaistavaksi tarjotun artikkelin arvioi nimettömänä yleensä kaksi arvioijaa eli refereetä, jotka kirjoittavat artikkelista lausunnon, jossa he ehdottavat joko artikkelin hyväksymistä tai hylkäämistä. On myös mahdollista, että arvioitsija hyväksyy artikkelin tietyin muutoksin tai hän voi myös ehdottaa suurempia muutoksia artikkeliin ja sallia kirjoittajalle mahdollisuuden lähettää kirjoitus uudelleenarvioitavaksi. Julkaisujen päätoimittajat yleensä seuraavat vahvasti arvioitsijoiden suosituksia. Kyseessä on eräänlainen tieteellisen elämän Idols. Lopullisen päätöksen kannalta on ratkaisevaa, kuinka monta ja miten varauksettomat peukut artikkelikäsikirjoitus saa. Varsinkin parhaimmissa lehdissä kahden peukun saaminen arvioitsijoilta on aivan välttämätöntä hyväksyvälle julkaisupäätökselle.

Olen itse julkaissut tähän mennessä viitisentoista tämän kategorian artikkelia sekä suomalaisissa että kansainvälisissä aikakauslehdissä. Päädyin kirjoittamaan niitä lähinnä siitä syystä, että mitään muita julkaisumahdollisuuksia ei ollut näköpiirissä aloittaessani jatko-opiskelijana vuoden 2004 syksyllä ja monografia-muotoinen väitöskirjani siinti vasta kaukana tulevaisuudessa. Valinta olikin suhteellisen onnistunut. Ilman noita artikkeleita minulla olisi nyt väitöskirjan ja sen pohjalta tekemäni kirjan sekä joidenkin kirja-arvioiden lisäksi tasan nolla julkaisua.

Ainakin omalla alallani, eli filosofiassa ja estetiikassa, referee-leikkiin lähtevän on varauduttava kaikenlaiseen. Yksi keskeinen on arvioitsijoilta tuleva palaute. Aina ei satele suinkaan peukkuja, sitä keskimmäistä sormea sitäkin enemmän. Välillä palautetta lukee ihan kirjaimellisesti itku kurkussa. Joka leikkiin ryhtyy,…? Tässä katkelma ehkä pahimmasta saamastani palautteesta:

“This essay is not acceptable for publication in an academic journal. It lacks any sense of direction, seems importantly confused on rather fundamental issues (such as the distinction between the ontological debate about the 'many performances' of a musical work, and the aesthetic question about pluralism in interpretation), pauses at length on summaries of familiar and apparently unrelated views, and seems very poorly informed about the literature on any of the subjects it mentions.”

Toinen yleinen ilmiö on se, että toinen arvioitsija haukkuu artikkelin aivan pystyyn ja toinen pitää artikkelia hyvänä ja suosittelee artikkelin julkaisemista. Näin kävi muun muassa yllä olevan artikkeliehdotuksen kanssa. Ei sekään verenpaineelle hyvää tee.

Kolmas seikka on se, miten lehden päätoimittaja ilmoittaa hylkäävästä päätöksestä. Olen huomannut, että nämä viestit noudattavat suhteellisen vakiintunutta kaavaa: alussa päätoimittaja yrittää repiä arvioitsijoiden kommenteista kaikki käsikirjoituksen positiiviset puolet, joiden luettelemisen katkaisee se tuomiopäivän pasuuna ”mutta”. Loppuun sitten vielä huikkaus, ”miten hienoa oli saada mahdollisuus tutustua tutkimukseesi ja kiitos kun valitsit lehtemme mahdolliseksi julkaisukanavaksi sille”, mutta vie kuitenkin roskasi muualle.

Referee-systeemiä on parjattu paljon ja joidenkin mielestä sen arvoa korostetaan liikaa arvioitaessa tutkijan ja laitoksen julkaisujen merkittävyyttä. Kriitikot esittävät, että systeemi ei ole tae laadusta. Perusteita on monia: prosessin korostama arvioinnin anonyymiys on vain harhaa, referee-systeemiä noudattavat lehdet ovat hyvin vanhoillisia ja hyväksyvät vain tietyn muotin mukaan tehtyjä artikkeleita, arvioijat nipottavat pikkuseikoista ja heidän arvionsa ovat useasti vahvan tunnepitoisia eivätkä mitenkään sen seikkaperäisemmin perusteltuja.

Jotain perää tässä kritiikissä varmasti on. Olen itse toiminut arvioijana kymmenisen kertaa ja pannut merkille, miten jotain tuntuu napsahtavan päässä, kun alkaa lukea arvioitavaksi tullutta artikkelia. Artikkelia alkaa syynätä aivan erilaisella otteella kuin mitään muuta eteensä tulevaa kirjoitusta. Artikkelista alkaa lähes väkisin etsiä heikkouksia ja kaikenlaiset virheet joko argumentoinnissa tai lähdemateriaalin käytössä alkavat tuntua aivan pöyristyttäviltä. Ei voi hyväksyy, kuten helsinkiläisen paikallistelevisio ATV:n hahmo Ämpäripään iskulause kuului. Eräänlainen anonyymi arvioija hänkin.

Referee-systeemillä on kuitenkin myös hyvät puolensa. Arvioijat nipottavat usein ihan asiasta, joskus arvioijilta tulee erittäin hyviä kriittisiä kommentteja ja referee-systeemin läpikäyneet artikkelit ovat useasti ihan oikeasti hyviä. Ainakin tämä prosessi estää kaikenmaailman ylilyöntien ja taivaanrannanmaalailujen pääsyn julkaistuksi. Ehkä referee-systeemiin pätee hieman sama seikka kuin mitä on sanottu demokratiasta valtiomuotona: se on kaikista huonoista vaihtoehdoista paras.

Tutkijat ja alueen toimijat kohtasivat seminaarissa 13.2.

Tutkijapraktikum tutuksi -seminaari järjestettiin Wanhassa Walimossa maanantaina 13.2. Seminaariin oli kutsuttu alueen toimijoita tutustumaan Tutkijapraktikumin toiminta-ajatukseen ja praktikumissa työskenteleviin projektitutkijoihin. Seminaarissa oli mukana 51 Päijät-Hämeen alueen tutkimuksellisesta kehittämisestä kiinnostunutta osallistujaa.

Projektitutkijat esittelivät omat tutkimuskohteensa ja herättelivät ideointia tutkimuksensa tuomista mahdollisuuksista Päijät-Hämeen alueella. Alueen näkökulma ja odotukset tulivat esille Päijät-Hämeen maakuntajohtaja Jari Parkkosen ja Lahden kaupungin tutkimuspäällikkö Sari Almin puheenvuoroissa. He linjasivat alueen tutkimuksellisia tarpeita sekä maakunnan ajankohtaisia kehittämisnäkymiä tutkimuksen teon rajapinnoiksi. Haasteena tutkijoille voisi olla esimerkiksi nähdä Lahti "laboratoriona", johon voi tulla tekemään hyviä, kompakteja caseja. Keskeisenä odotuksena esille nousi myös tutkimustiedon levittäminen ja aito vuorovaikutus tiedon tuottajien ja hyödyntäjien välillä.




Tutkimuspäällikkö Sari Alm



Maakuntajohtaja Jari Parkkonen



Lahden professoripöytä oli seminaarissa hyvin edustettuna mukana. Yhteistyöainelaitoksen puheenvuoron esitti professori Arto Haapala Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitokselta. Hän pohti esityksessään mm. välittömän sovellettavuuden odotusta ja mahdollisuutta/mahdottomuutta tutkimuksen ja käytännön välillä.

Seminaari päättyi Lahden yliopistokeskuksen pääsihteeri Senja Jouttimäen vetämään arviointiakvaariokeskusteluun. Keskustelussa nousi esille mm. tarve alueellisen tiedekeskustelun ja vuorovaikutuksen kehittämiseen. Tutkijapraktikumin monitieteisyys nähtiin rikkautena, mahdollisuutena löytää yhteisiä teemoja ja yhteyksiä, rajapintoja, joita ei ehkä muuten syntyisi.



Arviointiakvaariokeskustelu käynnistettiin ryhmässä, johon osallistuivat: pääsihteeri Senja Jouttimäki, professori Mikael Fogelholm, tutkimuspäällikkö Sari Alm, johtaja Juha-Pekka Liljander, projektitutkija Anna Kouhia ja professori Arto Haapala

Tieteellisestä kirjoittamisesta

Tieteellisen julkaisemisen perusta on tieteellisessä kirjoittamisessa. Tieteellinen kirjoittaminen puolestaan näyttäytyy toisaalta elintärkeänä osana tutkimusprosessia; toisaalta se on viestinnän väline, eräänlainen akateeminen työkalu, jonka hallinta voi harjaantua vain sen aktiivisen harjoittamisen kautta. Kuten sanottu, lukemaan oppii lukemalla ja kirjoittamaan kirjoittamalla. Kuitenkin tieteelliseen kirjoittamiseen on mahdollista saada vinkkejä ja opastusta, jotka voivat kenties hieman siloitella karkeimpia rosoja hyväksi kirjoittajaksi kehittymisen tiellä. Tällaisia vinkkejä oli mahdollista saada myös Keskustakampuksen jatko-opinto-iltapäivässä 2.2., jossa Kielikeskuksen opettaja, kielentarkastajanakin toimiva Stephen Stalter piti kolmetuntisen infotilaisuuden aiheesta ”What is good academic writing?”. 

Infotilaisuuden tärkeintä antia oli oikeastaan nähdä Stalterin maanläheinen asenne kirjoittamiseen. Stalterin mukaan tieteellinen kirjoittaminen nojaa kolmen C:n periaatteeseen – clarity, conciseness and cohesion. Lisää voimaa ja vivahteikkuutta teksti saa aktiivisesta kirjoittajan äänestä ja sidosteisesta tekstirakenteesta; välimerkkien käyttäminen monipuolisesti (ja oikein) lisää tekstin luettavuutta ja vähentää välitettävän viestin väärinymmärtämisen mahdollisuuksia. Lisäksi Stalter painotti erityisesti artikkelien kirjoittamisen rakenteen merkitystä tekstin ymmärtämisen edistämisessä: tieteellinen teksti kirjoitetaan tietylle kohderyhmälle, jolla on tietyt, usein syvälle uurtuneet lukemisen tavat. Tämän vuoksi perinteisen IMRAD-rakenteen (Introduction, Methods, Research, Analysis and Discussion) on toivottavaa, tai ainakin suotavaa. Kirjoittajan tulee myös kirjoittaa selkokieltä, ei ”sanakirjaa”:

 “Readers of scientific papers do not read them to assess them, they read

them to learn from them - - What is needed is more simplicity, not more sophistication!”

Frances Luttikhuizen, EASE Bulletin European Science Editing (1998).

Apua ja vinkkejä tieteelliseen kirjoittamiseen, niin oikeinkirjoittamiseen kuin tekstirakenteisiinkin on saatavilla tällaisten kurssien ohella myös netistä, josta löytyy useita akateemisen kirjoittamisen oppaita, videoita ja muuta materiaalia. Check this out!