Tiedekahvilassa tutustuttiin ikääntyvien parisuhde-elämänkulkuihin

Projektitutkija, VTM Tiina Koskimäki esitteli tiedekahvilassa omaa tutkimustaan

Mikä on LAT-suhde? Miltä näyttää tämän päivän ikääntyvien elämänkulut? Muun muassa näitä kysymyksiä käsiteltiin tiedekahvilassa 11.2., kun projektitutkija Tiina Koskimäki esitteli omaa ikääntyminen ja elämänkulut -teemaan liittyvää tutkimustaan. Tiina Koskimäki käyttää tutkimusaineistonaan Ikihyvä Päijät-Häme -hankkeessa päijäthämäläisten ikääntyneiden parissa kerättyä aineistoa.

Yksi trendi ikääntyvien parisuhteissa näyttäisi olevan samanaikaisten jatkuvuuksien ja katkosten lisääntyminen elikkä samalla kun pitkien avioliittojen määrä lisääntyy, keskimääräisesti avioliittojen kesto on lyhentynyt. Perhe-elämä ja parisuhteet ovat myös moninaistuneet ikääntyneidenkin parissa. LAT-suhde (= erillissuhde, jossa asutaan erillään vaikka ollaan parisuhteessa) on parisuhdemuoto, joka on tyypillinen etenkin eronneille ja leskille.

Kahvilassa päästiin myös kokeilemaan elämänkerta-aineiston kerryttämistä kokoamalla kahvilayleisön omaan elämään vaikuttaneita merkittäviä yhteiskunnallisia tapahtumia.

Tiedekahvilaan osallistui 21 ikääntyneiden elämänkulun tutkimuksesta kiinnostunutta kuulijaa.

Katse kohti kansallispukua

Viitisenkymmentä kansallispuvuista ja perinnevaatetuksesta kiinnostunutta harrastajaa ja alan ammattilaista kokoontui viime viikon lopulla kuuntelemaan puheenvuoroja kansallispuvun nykytilasta Suomen Käsityön museoon Jyväskylään. Kansallispuku kaleidoskoopissa -seminaaritilaisuus kertasi viime elokuussa järjestettyjen pohjoismaisten kansallispukuseminaarin antia, mutta kansallispuku- ja perinteentutkimuksen saralta kuultiin tilaisuudessa myös jotain uutta. Itse tein matkaa Jyväskylään puheliaassa ja opettavaisessa seurassa, Helmi Vuorelman pojantyttären ja yrittäjän, Kristiina Vuorelma-Ahon sekä kansallispukuperinteen parissa elämäntyönsä tehneen, seminaarissakin esiintyneen Ildikò Lehtisen kanssa.

Lehtisen kansallispukuperinteen tilaa ruotineen puheenvuoron ohella seminaarin merkittävintä antia oli museotutkija Kari Appelgrenin näyttämä, ensimmäinen Suomessa kuvattu värifilmi. Nitraattifilmille kuvattu, vuonna 1939 valmistunut mykkä kansatieteellinen lyhytelokuva ”Tiukan kansanelämää – Folkliv i Tjöck” on Appelgrenin isän, Arne Appelgrenin sekä valokuvaaja Aukusti Tuhkan yhteistyöprojekti. Tiukan kylässä, Kristiinankaupungin maalaiskunnassa kesällä 1939 kuvatun elokuvan neljä tarinaa; ”markkinoilla”, ”juhannusaatto”, ”morsianta puetaan” ja ”arkiaskareita”; ovat kurkistuksia sotia edeltäneeseen maaseutukulttuuriin. Tiukan kansanelämää on yksi monista kansatieteellisistä lyhytelokuvista, joita Suomen Kulttuurirahaston tuella on viime vuosina digitoitu ja saatu esille julkisesti internettiin, kaikkien kiinnostuneitten saataville. Filmi on tärkeä dokumentti paitsi kansan pukeutumisesta ja juhlapukukulttuurista, mutta se myös valottaa käsitystä ennen sotia vallinneen maatalousyhteiskunnan tilasta. Tila maaseudulla on ollut filmin perusteella vielä hyvinkin maatalousvaltainen, jopa alkeellinen.

 Perinnepukuinen morsian Appelgrenin ja Tuhkan videossa

lähde: Isien työt, Kansatieteellinen Filmi Oy:n lyhytelokuvia vuosilta 1936-1939

Kansallispuku on nykypäivänä harvojen harrastus – harvojen, mutta usein sitäkin omistautuneempien. Samaan aikaan kun erilaisten karjala-seurojen ja perinneyhdistysten rivit käyvät yhä harvemmiksi, profiloituu kansallispuku yhä enenevässä määrin kansantanssijoiden ja harrastuneiden käsityöläisten vaatteeksi. Kansallispuvut, saamelaispukuja lukuun ottamatta, ovat kadonneet myös itsenäisyyspäivän juhlavastaanoton pukukavalkadista lähes tyystin. Mikä kitkee kansallistunteen ja perinteen juurevuuden ajassamme? Oma päätelmäni on, että kansallispuku koetaan liian viralliseksi ja jäykäksi, liian säädellyksi, liian etäiseksi arjen elämästämme.

Pysähtyneestä vaikutelmastaan huolimatta kansallispukukin on aikansa tuote, ja sen välittämät ihanteet vaihtuvat. Sotien jälkeinen pukuperinne heijasteli Alli Tourin new look -henkistä naisihannetta, 1980-luvulla hameiden helmat lyhenivät, ja nyt käsillämme on taas jotain uutta. Tästä osoituksena ovat olleet useat mediajulkisuuttakin saaneet perinneprojektit, kuten viime kevään Karjalaisten kesäjuhlien yhteydessä nähty Juuret – karjalainen perinne nykymuotoilussa -muotoilukokonaisuus, Taito Kymenlaakson Pistos-projekti, Wetterhoff Vintage sekä Marianne Valolan suunnittelema ja Vuorelman valmistama uusi lahtelaisten oma perinnekangas Lahen raita. Kansallispuku on mennyt myös nettiin ja sen ympärille on rakentunut erilaisia eläviä yhteisöjä. Kynnystä pukukulttuuriin halutaan nyt aktiivisesti madaltaa; esimerkiksi Vuorelma etsii kansallispukukuvauksiinsa malleiksi tavallisia ihmisiä.

Edellä mainittujen projektien myötä jäykähkönä pidettyyn kansallispukuun on luotu aktiivisesti uudenlaista suhdetta. Kansallispukua ei enää koroteta, vaan se halutaan nähdä menneisyyden merkityksin maustuneena vaatepartena. Suhde on mielestäni kehittymässä oikeaan suuntaan, mutta paljon pitäisi kuitenkin vielä tehdä, jotta kansallispuku nauttisi meillä edes yhtä suurta, tai siis pientä, suosiota kuin esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa tai Virossa. Soveltavan kansanpukuperinteen saralla Viro on ollut edelläkävijä jo useita vuosia, ja siellä perinteiset Muhu-kirjonnat ja kansallispuvut on tuotteistettu pitkälle. Etno.ee -tuotteiden kautta kansallispukukuvastoa on siirretty arjen tuotteisiin luovasti soveltaen.

 Etno.ee ja uusi virolainen kansanperinne

lähde: Etno.ee kuvagalleria

Se, mikä kansallispukukeskustelussa on mielestäni juuri nyt tärkeintä, on taustalla vaikuttava halu kulttuuriperinnön ymmärtämiseen. Kulttuuri ja kulttuuriperintö eivät ole vain kaikuja menneisyydestä, vaan myös tämä hetki on elävää, virtaavaa ja katoavaa kansanperintöä. Vaikkemme sitä usein aktiivisesti ajattelekaan, niin aina historiallisia hetkiä. Niin elivät myös ihmiset Tiukassa vuonna 1939, niin myös me tässä hetkessä, tänään. Kansallispuvun muuttuminen massojen vaatteesta marginaali-ilmiöksi luo kiinnostavan sävyn sen ”uudelle tulemiselle”: se on keino erottautua ja sen käyttäminen statement jo itsessään.

Kulttuuriperinnöstä suuntaa tulevaan - Kestävä kasvatus -seminaari Kansallismuseossa 24.1.2013

Kansallismuseossa järjestetyssä Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran seminaarissa ”Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä” satapäistä kuulijakuntaa heräteltiin pohtimaan kulttuuriperinnön ja kestävän kasvatuksen merkitystä. Seminaarin, ja samalla koko kulttuuriperintökasvatuksen kantava teema liittyy humaaniin ja inhimilliseen kokemukseen elämisestä ja olemisesta. Jo sana kulttuuriperintö sisältää ajatuksen kollektiivisuudesta, vuorovaikutuksesta ja osallisuudesta yhteisössä. Ihmisinä olemme kontekstimme tuotteita, situaatiomme vankeja, määrittelyn kohteita aina suhteessa muihin. Samoin on ymmärrettävä, ettei myöskään kulttuuriperintö määrity pelkästään valtakulttuurin kautta, vaan tulkinta perinnöstä, juurista ja menneisyydestä on yhtä moninainen kuin on sen kokijoiden kirjo. Kulttuuriperintö nähdään siten moniäänisenä tulkintana menneestä, joka elää omissa teoissamme, kauttamme, ajassamme.

Seminaarissa julkaistiin kolmivuotisen kulttuuriperintökasvatushankkeen aineisto, laaja artikkelikokoelma kulttuurikasvatuksen nykytilasta ja haasteista koulumaailmassa, sekä kuultiin asiantuntijoiden puheenvuoroja kulttuuriperinnön merkityksistä ja kestävästä kasvatuksesta. Tarve kestävään elämäntapaan tähtäävän kasvatuksen edistämiseen tuntuu olevan suuri. Seminaariin osallistuneena voin myös todeta, ettei kulttuuriperintökasvatuksessa ole kyse vain ekologisuuteen tai eettisyyteen tähtäävästä retoriikasta, vaan aidosta huolesta yhteiskuntamme nykytilaa ja sen tulevaisuutta kohtaan.  

Tutkija Arto O. Salosen puheenvuoro ekososiaalisesta sivistyksestä elämämme peruspilarina oli vakuuttava: Salosen mukaan tämänhetkinen, materiaalisuuteen perustuva elämäntapamme ohjaa maailmaa kestämättömään suuntaan ja turmiollisen kehityssuunnan jatkuessa kulutamme ennen pitkää maailman materiaaliset varannot, samalla itse maailman väistämättömään loppuun. Salosen mukaan olemme tällä hetkellä ekososiaalisessa sivistyksen kuopassa, jossa piittaamattomuus tulevasta varjostaa ajatteluamme. Elämme hetkessä, ja siksi ajallinen tietoisuutemme on lyhyt. Tämän egoistisen arvomaailmamme rinnalle, tai oikeastaan sen sijaan, olisi pystyttävä juurruttamaan ajatus ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästä elämäntavasta. Suurin vastuu siitä, miten ja millä keinoin ekososiaalista sivistystä juurrutetaan, on yhteiskuntamme kasvattajilla, ja poliittisen kentän päättäjillä. Vaikka valintojen kannalta tärkeintä onkin yksilön tahtotila, puhui Salonen myös valistuneesta politiikasta, jossa esimerkiksi verotuksella voitaisiin tukea yksilöiden tekemien valintojen kestävyyttä. Salosen esitelmää kuunnellessa esisokraatikkojen hyveet ”ole viisas” ja ”kohtuus kaikessa” alkoivat tuntua yhä vain ajankohtaisemmilta.

Työkaluja kulttuuriperinnön juurruttamiseen on kehitetty erilaisissa hankkeissa runsaasti, mutta ongelma piilee siinä, että nämä vasta pilotoidut, joskin varsin lupaavan kuuloiset työkalut ovat kuitenkin vielä opettajille tuntemattomia. Vaikka opettajien ja varhaiskasvattajien yleinen mielipide kestävään kasvuun ja kasvatukseen olisikin myönteinen, jotain silti uupuu. Arjen opetustyö tarvitsee valmiita malleja, oppimateriaalia ja konkreettisia esimerkkejä. Myös ymmärrys tekemiemme valintojen merkityksestä on pystyttävä tuomaan arjen opetustyöhön: tärkeää ei ole vain se, miten toimimme ja millaisia diskursseja tuemme toiminnallamme, vaan myös kääntäen se, mitä jätämme valitsematta ja mitä hylkäämme. Arjen opetustyön tueksi seminaarissa esiteltiin Kulttuurien vuosikello – konkreettinen työkalu, jonka avulla koulut voivat suunnitella kulttuuriperintökasvatuksen toteuttamista asettaen itse omat tavoitteensa opetuksen järjestämiselle, ja myöhemmin arvioida asettamiensa tavoitteiden toteutumista. Vuosikellon voi laatia myös ainekohtaisesti tai opetuskokonaisuuksittain, ja tarkastella sen avulla eri osa-alueiden toteutumista opetustyössä: osa-alueina vuosikellossa ovat paikallisuus, monikulttuurisuus, kansainvälisyys, uskonnot ja katsomukset, taide ja luovuus, rakennus- ja luonnonperintö sekä perinteet ja sukupolvisuus. 

Sosiaalisesti ja inhimillisesti kestävään elämäntapaan tähtäävä kasvatus haastaa materiaalis-intensiivisen elämäntapamme. Salosen mukaan haaste on välttämätön ja sitä tarvitaan kipeästi, sillä tällä hetkellä oman materiaalisen yltäkylläisyytemme kustannukset on ulkoistettu tulevien sukupolvien ongelmaksi, emmekä enää osaa tunnustaa arjen valintojemme merkitystä yhteiskunnassa. Maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa, mutta omilla valinnoillamme pystymme määrittämään muutoksen suunnan. Suunnan muutokseen tarvitaan silti kuitenkin sekä yksilön tahtoa että poliittista selkärankaa. Kulttuurisesti kestävään kasvatus, kulttuuriperintö sekä luovat, taidelähtöiset menetelmät voivat näyttäytyä avaimina muutokseen.

Kestävä kasvatus – Kulttuuria etsimässä e-kirja

Kulttuurin vuosikello

Tutkijapraktikumissa aloitti uusia tutkijoita vuoden alussa

Tutkijapraktikumissa aloitti vuoden 2013 alussa seuraavat uudet tutkijat: tohtorikoulutettava FM Elina Kokkonen sekä tutkijatohtorit FT Karoliina Ojanen ja FT Riikka Puhakka. Tutkijoiden tarkempi esittely löytyy Tutkijapraktikum sivulta.

Tiedekahvilassa 11.2. aiheena ikääntyvien parisuhde-elämänkulut

Vuoden ensimmäinen tiedekahvila järjestetään maanantaina 11.2.2013. VTM, projektitutkija Tiina Koskimäki esittelee kahvilassa ikääntyvien parisuhteisiin ja elämänkulun käännekohtiin liittyvää tutkimusta. Lisätietoja ja ilmoittautumisohjeet Ajankohtaista sivulla.