Yksilön ammatillisella kasvulla puhtia työssä jaksamiseen

Koulutetuista opettajista tulee tulevina vuosina olemaan pulaa. Yleisesti poistuma työelämästä tulee kiihtymään. Suurimmillaan se on vuosina 2015–2018 ja jatkuu edelleen voimakkaana vuoteen 2025. Ihmisten elinajan ennuste nousee vuosi vuodelta ja julkinen keskustelu viittaa vahvasti siihen suuntaan, että töissä on oltava entistä pidempään. Tällaiset skenaariot suuntaavat pohdintaa vakavasti niihin keinoihin, joilla voidaan edistää työhyvinvointia. Opettajien sairauspoissaolot ja ennenaikainen eläköityminen hankaloittavat koulujen toiminnan sujuvuutta. Koko yhteiskunnan etu on, että löydetään mielekkäitä keinoja, joilla nämä poissaolot saadaan laskusuuntaan.

Työssä jaksaminen ja yksilön ammatillinen kasvu ovat usean vuoden ajan kiinnostaneet kasvatustieteen maisteri Henry Lipposta.  Hän työskentelee Hämeen rykmentissä urheilukoulussa ja opiskelee työn ohessa liikuntatieteellisen tiedekunnan liikuntakasvatuksen laitoksella Jyväskylässä.

Jatko-opinnot Jyväskylän yliopiston Liikuntatieteellisessä tiedekunnassa alkavat tänä vuonna aiheesta ”Elinikäinen oppiminen yli 55 – vuotiaiden liikunnan opettajien työuralla”. Hänen mukaansa työhyvinvointi pohjaa johtamiseen, osaamiseen ja työn hallintaan. Hän on aiemmissa opinnoissa perehtynyt työssä oppimiseen ja sen ohjaamiseen. Näistä opinnoista on noussut mielenkiinto tarkastella osaamisen kehittämisen merkitystä työssä jaksamiselle työuranaikana.

Lipposen tutkimuksen tavoitteena on saada näkyviin niitä toteutuneita malleja, joita mahdollisesti voidaan soveltaa liikunnanopettajien työyhteisöissä. Useat tutkimukset ja työhyvinvoinnin lähdekirjallisuus korostavat, että osaamisella on suuri merkitys työssä jaksamiseen ja työhyvinvointiin. Lipposen tutkimuksella on tarkoitus nostaa esiin kysymys onko näin. Tutkimuksella tavoitellaan malleja siitä, miten osaamisen kehittämistä ja työnsisältöä tulisi kehittää niin, että se tukee työssäjaksamista koko työuran ajan. Yleisesti todetaan, että työelämän rajoituksia voidaan vähentää hyvällä koulutuksella. Koulutuksessa on otettava huomioon muuttuvan työelämän tarpeet. Merkittävänä näkökantana on huomioitava täydennys- ja jatkokoulutuksen kehittäminen. Tutkimuksessa on tavoitteena tarkastella myös, mitä merkitystä liikunnan opettajien ammatilliseen kasvuun ja työssä jaksamiseen työuran aikaisella informaalilla oppimisella on työuran aikana mutta ennen kaikkea sen viimeisinä vuosina. Mahdollisesti näillä uusilla näkökulmilla ja käytännön toteutustavoilla voidaan vastata koko yhteiskuntaan vaikuttavaan intressiin, saada työntekijät jaksamaan työelämässä työkykyisenä ainakin varsinaiseen eläkeikään.

Lipponen on mukana Viva – terveysliikunnan tutkijayhteisössä, jossa on parikymmentä väitöstutkimusta tekevää tai jatko-opintoja suunnittelevaa päijäthämäläistä. Valmennusryhmäläiset tulevat mm. Haaga-Helia Ammattikorkeakoulun Vierumäen yksiköstä, Liikuntakeskus Pajulahdesta, Lahden ammattikorkeakoulusta ja Päijät-Hämeen Urheiluakatemiasta. Valmennusryhmä on osa Viva – Terveysliikunnan tutkijayhteisö -projektia, jonka tavoitteena on edistää terveysliikunnan megamaakunnan toteutumista ja nostaa Päijät-Hämeen imagoa liikunnan ja hyvinvoinnin keskuksena. Projekti antaa valmennusryhmäläisille valmiuksia ja ohjausta terveysliikunnan alan jatko-opintoihin. Lipponen toivoo Vivalta erityisesti sparrausta tutkimukseensa. Lisäksi Lipposen mukaan etuna on, että tutkijayhteisö mahdollistaa jatkotutkintoon vaadittavien opintojen suorittamisen lähellä työpaikkaa.

Viva - Terveysliikunnan tutkijayhteisö -projektin (1.5.2012 - 31.12.2013) toteuttaja on Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia, kumppaninaan Lappeenrannan teknillinen yliopisto, Lahti School of Innovation. Projektia rahoittaa Manner-Suomen ESR -ohjelma.

Kati Honkanen

Mitä on hyvä elämä vanhuudessa?

 Ei kannata pettää itseään: siinä tulevaisuudessa joka meitä odottaa on kysymys elämän merkityksestä. Et tiedä kuka olet jos et tiedä keneksi tulet: meidän on tunnistettava itsemme tuossa vanhassa miehessä ja vanhassa naisessa. Niin on tehtävä jos tahdomme ottaa vastuun ihmisen osasta kokonaisuudessaan. Silloin emme voi enää välinpitämättöminä hyväksyä viimeisen ikäkauden onnetonta kohtaloa, se kuuluu meille, me olemme se.

(Simone De Beauvoir 1992/1970, 11)

Tämän de Beauvoirin lainauksen voi sanoa tiivistäneen paljon Helsingissä kesäkuussa pidettyjen kahdeksansien Gerontologiapäivien sanomasta. Teemana päivillä oli hyvän elämän edellytykset ja puhetta riitti toimijuudesta, subjektiudesta, osallisuudesta, kansalaisuudesta ja toiseuttamisesta.  Osanottajia, sekä tutkimuksen tekijöitä että käytännön toimijoita, oli yli 800, mikä kertonee teemojen merkityksellisyydestä ja ajankohtaisuudesta.

Sosiaaligerontologian professori Antti Karisto käsitteli päivien avausluennossa kulttuurisia käsityksiä siitä, mitä hyvä elämä voi olla ja miten vanhuus rakentuu erilaisissa puhetavoissa, diskursiivisissa kamppailuissa hyvän ja toivotunlaisen elämän määrittelyistä. Karisto suhtautui varauksella käsitteeseen ”aktiivinen vanhuus” silloin kun aktiivinen määrittyy ikään kuin nuorekkaaksi tavaksi vanheta ja vanhuus kääntyy vanhuuden välttämiseksi. Professori Desmond O’Neill nosti omassa vanhuusiän luovuutta tarkastelevassa luennossaan aktiivisen tai onnistuneen vanhenemisen käsitteen rinnalle optimaalisen vanhenemisen, joka toisella tavalla voisi huomioida yksilölliset erot: mikä nyt on optimaalista kullekin. FT Marja Saarenheimo keskittyi vanhusten toiseuttamisen ja osallisuuden dilemmaan. Toiseus tarkoittaa esimerkiksi lapsellistamista tai estetisoimista, joka jähmettää ja esineellistää kohteensa. Saarenheimo puhui subjektin ehdottomasta kunnioituksesta pohjaten näkemyksensä Levinasiin. Mieleeni tuli Richard Sennettin teksti, jossa hän toteaa, että kunkin subjektin itsemääräämisoikeuden toteutuminen edellyttää sen hyväksymistä, että ihminen on toiselle aina jossain määrin käsittämätön.  Tässä onkin läksyä kerrakseen ihan jokaisen arkeen.

Työryhmistä yksi mieleen painuvimmista esityksistä oli Riitta Räsäsen työajan kohdentamista käsittelevä puheenvuoro, jossa hän sivusi puhetta hoitajien kiireestä. Hän totesi, että ongelmat ympärivuorokautisessa laitoshoidossa olevien vanhusten kohdalla voivat poistua vain kiinnittämällä huomiota aineettomien resurssien kuntoon. Myös omassa kenttätutkimuksessani olen havainnut, että vanhukset kohdataan monesti kiireellä silloinkin kun ei ole kiire.  

Monta kertaa kolmipäiväisen konferenssin aikana tuli mieleen Molly Andrewsin (1999, 301–317) teksti, jossa hän on kriittinen tutkimusta kohtaan, joka korostaa vanhuutta sosiaalisena konstruktiona. Tämä mahdollistaa hänen mukaansa puheen esimerkiksi vanhojen ihmisten ”iättömyydestä”, jonka empiirisenä todisteena käytetään sitä, että vanhat ihmiset eivät tunne olevansa vanhoja tai ikäisiään. On tietysti selvä asia, että ikä itsessään ei merkitse mitään (missään elämänvaiheessa), mutta sen merkitystä ei tule myöskään aliarvioida: eletty elämä vaikuttaa meihin; olemme samoja kuin aina, mutta muutumme myös jatkuvasti. Vanhojen ihmisten haluttomuutta kuulua ”vanhan” kategoriaan tulisi Andrewsin mukaan tarkastella myös ikäsyrjinnän ilmentymänä: koska vanhuus on negatiivisesti määrittynyt, ei liene ihme, että harva haluaa lukeutua tuohon kategoriaan. Samasta syystä hänen mukaansa vanhuutta ja vanhusta ei tulisi sanoina hylätä, pikemminkin päinvastoin. Itseäni ihmetyttää erityisesti puhe ”ikäihmisistä”. Mitä muut ihmiset silloin ovat, iättömiä? Entä mitä ikäihmiset ovat ilman ikä-etuliitettä, eivät samanlaisia ihmisiä kuin muut?

Andrewsin mukaan vanhuustutkimuksen haaste on tavoittaa se, mikä vanhan ihmisen identiteetissä muuttuu ja mikä pysyy samana. Sama hankaluus koskettaa myös vanhustyön käytäntöjä. Ongelmat eivät ratkea tuijottamalla vain hoitohenkilökunnan toimintaa. Hoitokäytäntöjen lisäksi tarvitaan muutoksia sekä rakenteiden että vanhuutta koskevien kulttuuristen käsitysten tasolla.  Vanhuusiän monivivahteisuus muutoksineen ja pysyvyyksineen tulisi pystyä hahmottamaan ja vanhuus nähdä asiana, joka koskettaa kaikkia, jotka elävät pitkään.  Hyvän elämän edellytykset säilyvät suunnilleen samoina läpi elämän. Gerontologiapäivien perusteella tulevaisuus näyttää tässä suhteessa valoisammalta: vanhusten toimijuudesta, osallisuuden merkityksestä, kokonaisvaltaisesta kohtaamisesta ja itsemääräämisoikeudesta puhutaan yhä enemmän ja kuuluvammin.

Karoliina Ojanen

Maantieteilijät kokoontuivat Reykjavikissa

Pohjoismainen maantieteilijöiden tapaaminen (Nordic Geographers Meeting) kokosi kesäkuussa Reykjavikiin noin 400 osallistujaa paitsi Pohjoismaista myös 20 muusta maasta ympäri maailmaa. Suomalaiset maantieteilijät eri yliopistoista olivat hyvin edustettuina, yli 40 hengen voimin. Aiempia tapaamisia suuremman osallistujamäärän selittänee konferenssin kohdemaa, vetovoimainen Islanti. Kolmen tiivistahtisen konferenssipäivän lisäksi maantieteilijät osallistuivat ennen konferenssia järjestettyihin ekskursioihin tai tutustuivat iltaisin Reykjavikiin ja muihin lähiseudun kohteisiin. Kokonaisuudessaan konferenssi oli erittäin hyvin järjestetty ja sisällöltään antoisa.



Reykjavikin värikästä keskustaa.

Konferenssin teemana oli vastuullisuuden maantiede: millaista maantiedettä tarvitaan, jotta julkisessa päätöksenteossa ja politiikassa pystyttäisiin vastaamaan nykyisiin taloudellisiin, ekologisiin ja sosiaalisiin haasteisiin oikeudenmukaisella ja vastuullisella tavalla? Konferenssin kuusi pääluentoa käsittelivät tätä teemaa erilaisista näkökulmista. Suomesta pääluennoitsijana oli Oulun yliopiston professori Jarkko Saarinen, jonka luento käsitteli kriittisellä tavalla kestävää matkailua. Käsitteen ongelmana on, että se määritellään usein elinkeinolähtöisesti ja samalla painotetaan enemmän taloudellista kuin ekologista tai sosio-kulttuurista ulottuvuutta. Lisäksi kestävyyttä tarkastellaan usein vain yksittäisen matkailukohteen tasolla, kun sen sijaan tulisi ottaa huomioon vaikutukset koko matkailusysteemissä. Esimerkiksi Gösslingin ym. (2002) tutkimuksen mukaan yli 97 % kaukomatkailijan energian käyttöä koskevasta ekologisesta jalanjäljestä aiheutuu kohteeseen ja sieltä pois matkustamisesta ja vain muutama prosentti itse kohteessa tapahtuvasta toiminnasta. Saarinen korosti sitä, että parhaimmillaan matkailu voi toimia välineenä kestävään kehitykseen, mutta kaikki matkailu ei ole eikä tule olemaan kestävää.

Maantieteen moninaisuus tuli ilmi konferenssin sessioissa: kaikkiaan sessioita oli 46, ja ne kattoivat hyvin monipuolisesti teemoja aina luonnonmaantieteestä kulttuuri- ja talousmaantieteeseen. Itseäni kiinnostivat eniten lapsuuden ja nuoruuden maantiedettä, matkailumaantiedettä sekä matkailua ja luonnonsuojelua käsittelevät sessiot. Valitettavasti kaikkia kiinnostavia, päällekkäin osuneita esityksiä ei ollut mahdollista käydä kuuntelemassa. Oma esitykseni (yhdessä Itä-Suomen yliopiston tutkijoiden Kati Pitkäsen ja Jussi Semin kanssa) käsitteli Y-sukupolven eli 15–30-vuotiaiden suomalaisten vapaa-ajan asumista. Tutkimuksen perusteella mökkeily kiinnostaa paljon matkustavia nuoriakin, mutta uuden mökkeilijäsukupolven myötä vapaa-ajan asuntojen varustetasoon ja lähiseudun palveluihin saattaa kohdistua aiempaa enemmän odotuksia tulevaisuudessa. Kaupungistuneelle Y-sukupolvelle mökki voi toimia ikään kuin porttina luontoon.  

Vastuullisuuden teema näkyi upealla tavalla myös konferenssin järjestelyissä. Jokaiselle 400 osallistujalle jaettiin uniikki, islantilaisesta villasta käsin neulottu konferenssikassi. Kassit oli suunniteltu juuri tätä konferenssia varten. Kaksikymmentä paikallisen Lions Clubin naisjäsentä olivat neuloneet kassit, ja niistä kertyneet tulot annettiin Lions Clubin hyväntekeväisyysrahastoon. Kassi jäi Islannin matkan muistoksi, jota voi käyttää jatkossa vaikka tabletin kuljettamiseen.   

Jokaiselle osallistujalle jaettiin käsin neulottu uniikki konferenssikassi.

Konferenssi tarjosi mahdollisuuden verkostoitua muiden tutkijoiden kanssa paitsi sessioiden tauoilla myös tervetuliaisvastaanotolla ja konferenssi-illallisella. Illallinen järjestettiin avaruusaluksen näköiseksi kuvaillussa Perlanissa, joka on vesitorni. Herkuttelimme muun muassa paikallisella kalalla ja lampaalla ylimmän kerroksen näköalaravintolassa, jonka lattia pyöri ympäri ja samalla koko kaupungin maisemat tulivat tutuiksi. Reykjavik monine aaltopeltitaloineen ei varsinaisesti ollut idyllinen kaupunki, mutta pikkukylämäinen tunnelma, matalat värikkäät talot ja vilkas kävelykatu tekivät siitä omalla tavallaan ihastuttavan. Viimeisen illan Islannissa kruunasi käynti geotermisessä Blue Lagoon -kylpylässä, jonka lähes 40-asteisessa vedessä oli mahtavaa rentoutua pitkien konferenssipäivien jälkeen. Vaikka en juuri nähnyt Islantia Reykjavikin ulkopuolelta, maa teki sen verran suuren vaikutuksen, että aion ehdottomasti palata sinne takaisin! Pohjoismaiset maantieteilijät puolestaan kokoontuvat seuraavan kerran vuonna 2015 Virossa, mikä jo herätti konferenssiin osallistujien keskuudessa kriittisiä kommentteja Pohjoismaiden uudenlaisesta määrittelystä…



Konferenssi-illallinen järjestettiin Perlanissa.



Lähde:

Gössling, S., Borgström Hansson, C., Hörstmeier, O. & Saggel, S. (2002). Ecological footprint analysis as a tool assess tourism sustainability. Ecological Economics 43: 2–3, 199–211.

Tiedekahvilassa 16.5. puhetta puutteesta, välineistä, tilasta ja paikasta

Projektitutkija, FM Veera Launis 

Tiedekahvilassa 16.5.2013 esittelin estetiikan alaan kuuluvaa tutkimustani keskustelun virikkeeksi. Tekeillä oleva väitöskirjani käsittelee kokemuksen tilallisuutta, paikkasuhdetta ja välineiden käyttämistä.

Jotta ylipäätään olemme, olemme aina jossakin paikassa, sanoi Archytas. Filosofi Gaston Bachelardin ja maantieteilijä Yi-fu Tuanin mukaan paikan käsite on lähtökohtaisesti topofiilinen, myönteisesti latautunut. Paikka on merkityksellinen tilan kohta, jota elämme ja josta käsin suuntaudumme kohti materiaa ja toisia ihmisiä. Objektit saavat käytössä välineellisen arvon, ja siten toiminnan päämäärä tuntuu pakenevan. Niinpä paikassakin olemme usein jotakin vailla, joskus miltei tyhjyydessä haparoiden.

Omasta puolestani haluan kiittää Tiedekahvilaan osallistuneita mielenkiinnosta ja ajatuksia herättäneistä huomioista sekä keskustelusta! Tutkimusprosessi jatkuu, joskin puutteellisena.

Veera Launis

Hiljaisuutta vai hälyä? Luonnon merkitykset suomalaisessa kulttuurissa (Kulttuuriaamukahvien jälkimaininkeja)

Outi Ampuja (oik.) ja yleisöä

Janne Vanhanen ja John Cage'n 4'33''

Riikka Puhakka

(Kuvat: Ilkka Kuhanen)

Lahden Palmenian järjestämiä Kulttuuriaamukahveja vietettiin Kirjan ja ruusun päivän hengessä keskiviikkona 24.4.2013 Lahden aikuiskoulutuskeskuksen tiloissa. Vieraina oli laaja joukko kulttuurialan vaikuttajia (39 osallistujaa). Tilaisuuteen oli kutsuttu kolme puhujaa:

FT, dosentti Outi Ampuja: Metsän hyväilevä humina: luonnon hiljaisuuden kokeminen ja merkitys muisteluaineistossa

FT, estetiikan tutkija Janne Vanhanen: Luonnon häly ja hiljaisuus

FT, tutkijatohtori Riikka Puhakka: Luonto kansallispuiston kävijöiden kokemana

Edellä mainitut toimivat tutkijoina Helsingin yliopistossa. Tilaisuudessa kuultiin myös puhallinyhtye Trio 47:n soittoa sekä Eeva-Liisa Mannerin ja Paavo Haavikon runoja Marja-Terttu Lounavaaran lausumana.

Outi Ampujan tutkima muisteluaineisto loi ikkunan hiljaisuuteen liittyviin mielikuviin ja sen moninaisiin merkityksiin. Yksi yhdistää hiljaisuuden onneen, toinen ahdistukseen. Erityisesti mieleeni jäi Ampujan metaforat hiljaisuudesta tilana ja melusta kireänä kapselina.

Janne Vanhanen käsitteli hiljaisuuden ja melun filosofista perustaa: ääni on värähtelyä, ja hiljaisuus on äänen puutetta. Täydellinen hiljaisuus ei ole mahdollista, sillä kehollisina olentoina kuulemme, jos emme muuta, niin aineen liikkeen ruumiissamme, esimerkiksi veren virtauksen aiheuttaman kohinan.

Riikka Puhakan esitelmä käsitteli luonnon eri merkityksiä kansallispuiston kävijöiden kokemana. Suhdetta luontoon voi määrittää voimakas tunne samuudesta. Toisaalta suhteen taustalla voi olla vastakkainasettelu kulttuurin/kaupungin ja luonnon välillä. Jälkimmäisessä tapauksessa luonto on toinen, jossakin tuolla, jonne meneminen on erityinen, arjen rikkova tapahtuma.

       

Inspiroivat esitelmät virittivät runsasta keskustelua. Jokaisella on omanlainen suhde hiljaisuuteen ja luontoon, eikä kuvailulle välttämättä ole sanoja. Molemmat löytyvät sisältämme, ja meillä on niistä omaa, hiljaista ja henkilökohtaista tietoa.

Eräs keskustelunavaus koski äänen häiritsevyyden ja tottumuksen suhdetta. Ajatukseni karkasivat lapsuuteni äänimaisemaan: Malmin lentokentän pienten koneiden nopeasti lähestyvä ja häipyvä moottorien pärinä sekä kauempana sijaitsevan Helsinki-Vantaan suurten koneiden etäinen kumina. Se ei ollut melua, vaan paikallaan pysyvälle pienelle ihmiselle merkkejä lähdöstä ja paluusta, kaukaisista maista ja vapaudesta.

Kiitos Rajapinta-hankkeelle ja järjestäjille!

Veera L., melkein kesällä