Ei kannata pettää itseään: siinä tulevaisuudessa joka meitä odottaa on kysymys elämän merkityksestä. Et tiedä kuka olet jos et tiedä keneksi tulet: meidän on tunnistettava itsemme tuossa vanhassa miehessä ja vanhassa naisessa. Niin on tehtävä jos tahdomme ottaa vastuun ihmisen osasta kokonaisuudessaan. Silloin emme voi enää välinpitämättöminä hyväksyä viimeisen ikäkauden onnetonta kohtaloa, se kuuluu meille, me olemme se.
(Simone De Beauvoir 1992/1970, 11)
Tämän de Beauvoirin lainauksen voi sanoa tiivistäneen paljon Helsingissä kesäkuussa pidettyjen kahdeksansien Gerontologiapäivien sanomasta. Teemana päivillä oli hyvän elämän edellytykset ja puhetta riitti toimijuudesta, subjektiudesta, osallisuudesta, kansalaisuudesta ja toiseuttamisesta. Osanottajia, sekä tutkimuksen tekijöitä että käytännön toimijoita, oli yli 800, mikä kertonee teemojen merkityksellisyydestä ja ajankohtaisuudesta.
Sosiaaligerontologian professori Antti Karisto käsitteli päivien avausluennossa kulttuurisia käsityksiä siitä, mitä hyvä elämä voi olla ja miten vanhuus rakentuu erilaisissa puhetavoissa, diskursiivisissa kamppailuissa hyvän ja toivotunlaisen elämän määrittelyistä. Karisto suhtautui varauksella käsitteeseen ”aktiivinen vanhuus” silloin kun aktiivinen määrittyy ikään kuin nuorekkaaksi tavaksi vanheta ja vanhuus kääntyy vanhuuden välttämiseksi. Professori Desmond O’Neill nosti omassa vanhuusiän luovuutta tarkastelevassa luennossaan aktiivisen tai onnistuneen vanhenemisen käsitteen rinnalle optimaalisen vanhenemisen, joka toisella tavalla voisi huomioida yksilölliset erot: mikä nyt on optimaalista kullekin. FT Marja Saarenheimo keskittyi vanhusten toiseuttamisen ja osallisuuden dilemmaan. Toiseus tarkoittaa esimerkiksi lapsellistamista tai estetisoimista, joka jähmettää ja esineellistää kohteensa. Saarenheimo puhui subjektin ehdottomasta kunnioituksesta pohjaten näkemyksensä Levinasiin. Mieleeni tuli Richard Sennettin teksti, jossa hän toteaa, että kunkin subjektin itsemääräämisoikeuden toteutuminen edellyttää sen hyväksymistä, että ihminen on toiselle aina jossain määrin käsittämätön. Tässä onkin läksyä kerrakseen ihan jokaisen arkeen.
Työryhmistä yksi mieleen painuvimmista esityksistä oli Riitta Räsäsen työajan kohdentamista käsittelevä puheenvuoro, jossa hän sivusi puhetta hoitajien kiireestä. Hän totesi, että ongelmat ympärivuorokautisessa laitoshoidossa olevien vanhusten kohdalla voivat poistua vain kiinnittämällä huomiota aineettomien resurssien kuntoon. Myös omassa kenttätutkimuksessani olen havainnut, että vanhukset kohdataan monesti kiireellä silloinkin kun ei ole kiire.
Monta kertaa kolmipäiväisen konferenssin aikana tuli mieleen Molly Andrewsin (1999, 301–317) teksti, jossa hän on kriittinen tutkimusta kohtaan, joka korostaa vanhuutta sosiaalisena konstruktiona. Tämä mahdollistaa hänen mukaansa puheen esimerkiksi vanhojen ihmisten ”iättömyydestä”, jonka empiirisenä todisteena käytetään sitä, että vanhat ihmiset eivät tunne olevansa vanhoja tai ikäisiään. On tietysti selvä asia, että ikä itsessään ei merkitse mitään (missään elämänvaiheessa), mutta sen merkitystä ei tule myöskään aliarvioida: eletty elämä vaikuttaa meihin; olemme samoja kuin aina, mutta muutumme myös jatkuvasti. Vanhojen ihmisten haluttomuutta kuulua ”vanhan” kategoriaan tulisi Andrewsin mukaan tarkastella myös ikäsyrjinnän ilmentymänä: koska vanhuus on negatiivisesti määrittynyt, ei liene ihme, että harva haluaa lukeutua tuohon kategoriaan. Samasta syystä hänen mukaansa vanhuutta ja vanhusta ei tulisi sanoina hylätä, pikemminkin päinvastoin. Itseäni ihmetyttää erityisesti puhe ”ikäihmisistä”. Mitä muut ihmiset silloin ovat, iättömiä? Entä mitä ikäihmiset ovat ilman ikä-etuliitettä, eivät samanlaisia ihmisiä kuin muut?
Andrewsin mukaan vanhuustutkimuksen haaste on tavoittaa se, mikä vanhan ihmisen identiteetissä muuttuu ja mikä pysyy samana. Sama hankaluus koskettaa myös vanhustyön käytäntöjä. Ongelmat eivät ratkea tuijottamalla vain hoitohenkilökunnan toimintaa. Hoitokäytäntöjen lisäksi tarvitaan muutoksia sekä rakenteiden että vanhuutta koskevien kulttuuristen käsitysten tasolla. Vanhuusiän monivivahteisuus muutoksineen ja pysyvyyksineen tulisi pystyä hahmottamaan ja vanhuus nähdä asiana, joka koskettaa kaikkia, jotka elävät pitkään. Hyvän elämän edellytykset säilyvät suunnilleen samoina läpi elämän. Gerontologiapäivien perusteella tulevaisuus näyttää tässä suhteessa valoisammalta: vanhusten toimijuudesta, osallisuuden merkityksestä, kokonaisvaltaisesta kohtaamisesta ja itsemääräämisoikeudesta puhutaan yhä enemmän ja kuuluvammin.
Karoliina Ojanen
