Kansallismuseossa järjestetyssä Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran seminaarissa ”Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä” satapäistä kuulijakuntaa heräteltiin pohtimaan kulttuuriperinnön ja kestävän kasvatuksen merkitystä. Seminaarin, ja samalla koko kulttuuriperintökasvatuksen kantava teema liittyy humaaniin ja inhimilliseen kokemukseen elämisestä ja olemisesta. Jo sana kulttuuriperintö sisältää ajatuksen kollektiivisuudesta, vuorovaikutuksesta ja osallisuudesta yhteisössä. Ihmisinä olemme kontekstimme tuotteita, situaatiomme vankeja, määrittelyn kohteita aina suhteessa muihin. Samoin on ymmärrettävä, ettei myöskään kulttuuriperintö määrity pelkästään valtakulttuurin kautta, vaan tulkinta perinnöstä, juurista ja menneisyydestä on yhtä moninainen kuin on sen kokijoiden kirjo. Kulttuuriperintö nähdään siten moniäänisenä tulkintana menneestä, joka elää omissa teoissamme, kauttamme, ajassamme.
Seminaarissa julkaistiin kolmivuotisen
kulttuuriperintökasvatushankkeen aineisto, laaja artikkelikokoelma
kulttuurikasvatuksen nykytilasta ja haasteista koulumaailmassa, sekä kuultiin
asiantuntijoiden puheenvuoroja kulttuuriperinnön merkityksistä ja kestävästä
kasvatuksesta. Tarve kestävään elämäntapaan tähtäävän kasvatuksen edistämiseen
tuntuu olevan suuri. Seminaariin osallistuneena voin myös todeta, ettei kulttuuriperintökasvatuksessa
ole kyse vain ekologisuuteen tai eettisyyteen tähtäävästä retoriikasta, vaan
aidosta huolesta yhteiskuntamme nykytilaa ja sen tulevaisuutta kohtaan.
Tutkija Arto O. Salosen puheenvuoro ekososiaalisesta
sivistyksestä elämämme peruspilarina oli vakuuttava: Salosen mukaan
tämänhetkinen, materiaalisuuteen perustuva elämäntapamme ohjaa maailmaa
kestämättömään suuntaan ja turmiollisen kehityssuunnan jatkuessa kulutamme
ennen pitkää maailman materiaaliset varannot, samalla itse maailman
väistämättömään loppuun. Salosen mukaan olemme tällä hetkellä ekososiaalisessa
sivistyksen kuopassa, jossa piittaamattomuus tulevasta varjostaa ajatteluamme.
Elämme hetkessä, ja siksi ajallinen tietoisuutemme on lyhyt. Tämän egoistisen
arvomaailmamme rinnalle, tai oikeastaan sen sijaan, olisi pystyttävä
juurruttamaan ajatus ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästä elämäntavasta.
Suurin vastuu siitä, miten ja millä keinoin ekososiaalista sivistystä
juurrutetaan, on yhteiskuntamme kasvattajilla, ja poliittisen kentän
päättäjillä. Vaikka valintojen kannalta tärkeintä onkin yksilön tahtotila,
puhui Salonen myös valistuneesta politiikasta, jossa esimerkiksi verotuksella
voitaisiin tukea yksilöiden tekemien valintojen kestävyyttä. Salosen esitelmää
kuunnellessa esisokraatikkojen hyveet ”ole viisas” ja ”kohtuus kaikessa” alkoivat
tuntua yhä vain ajankohtaisemmilta.
Työkaluja kulttuuriperinnön juurruttamiseen on kehitetty
erilaisissa hankkeissa runsaasti, mutta ongelma piilee siinä, että nämä vasta
pilotoidut, joskin varsin lupaavan kuuloiset työkalut ovat kuitenkin vielä
opettajille tuntemattomia. Vaikka opettajien ja varhaiskasvattajien yleinen
mielipide kestävään kasvuun ja kasvatukseen olisikin myönteinen, jotain silti
uupuu. Arjen opetustyö tarvitsee valmiita malleja, oppimateriaalia ja
konkreettisia esimerkkejä. Myös ymmärrys tekemiemme valintojen merkityksestä on
pystyttävä tuomaan arjen opetustyöhön: tärkeää ei ole vain se, miten toimimme
ja millaisia diskursseja tuemme toiminnallamme, vaan myös kääntäen se, mitä
jätämme valitsematta ja mitä hylkäämme. Arjen opetustyön tueksi seminaarissa
esiteltiin Kulttuurien vuosikello – konkreettinen työkalu, jonka avulla koulut
voivat suunnitella kulttuuriperintökasvatuksen toteuttamista asettaen itse omat
tavoitteensa opetuksen järjestämiselle, ja myöhemmin arvioida asettamiensa
tavoitteiden toteutumista. Vuosikellon voi laatia myös ainekohtaisesti tai
opetuskokonaisuuksittain, ja tarkastella sen avulla eri osa-alueiden
toteutumista opetustyössä: osa-alueina vuosikellossa ovat paikallisuus,
monikulttuurisuus, kansainvälisyys, uskonnot ja katsomukset, taide ja luovuus,
rakennus- ja luonnonperintö sekä perinteet ja sukupolvisuus.
Sosiaalisesti ja inhimillisesti kestävään elämäntapaan
tähtäävä kasvatus haastaa materiaalis-intensiivisen elämäntapamme. Salosen
mukaan haaste on välttämätön ja sitä tarvitaan kipeästi, sillä tällä hetkellä
oman materiaalisen yltäkylläisyytemme kustannukset on ulkoistettu tulevien
sukupolvien ongelmaksi, emmekä enää osaa tunnustaa arjen valintojemme
merkitystä yhteiskunnassa. Maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa, mutta
omilla valinnoillamme pystymme määrittämään muutoksen suunnan. Suunnan
muutokseen tarvitaan silti kuitenkin sekä yksilön tahtoa että poliittista
selkärankaa. Kulttuurisesti kestävään kasvatus, kulttuuriperintö sekä luovat,
taidelähtöiset menetelmät voivat näyttäytyä avaimina muutokseen.