keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Tiedekahvilassa 12.12. pohdittiin miksi uskomme elokuvaan



Projektitutkija FM Petteri Enroth

Projektitutkija FM Petteri Enroth herätteli Tiedekahvilassa 12.12. keskustelua, miksi ja miten uskomme siihen, mitä valkokankaalla näemme. Keskustelun pohjaksi nähtiin näytteitä muutamista hyvin erilaisista, vaikuttavista elokuvista mm. Before Sunrise ja Peili. Esityksessä todettiin, että elokuvien uskottavuus voi perustua mm. siihen, että ne ovat epärealistisia samalla tavalla kuin ihmiselämä. Elokuvan valta voi olla suuri ja se voi mm. autorisoida katsojansa. Elokuvien vaikuttavuuden pohdinta liittyy yhtenä esimerkkinä Petteri Enrothin estetiikan alaan kuuluvan väitöskirjaan, joka käsittelee esteettisen aktuaalisuutta ja kriittistä potentiaalia.

Tiedekahvilan tunnelmia 12.12.2012

perjantai 16. marraskuuta 2012

Osallistu sosiaalisesti kestävän työelämän rakentamiseen!

Työelämässä tarvitaan uudenlaista ajattelua niin nuorten kuin iäkkäämmän väen työllistämiseksi ja työssä pysymiseksi. Etsimme Lahden seudulta erikokoisia ja eri alojen yrityksiä ja työnantajia, jotka ovat valmiita ratkaisemaan nuorten ja iäkkäämpien työntekijäryhmien työllistymiseen liittyviä haasteita. Tarkoituksena on rakentaa Sosiaalisesti kestävä työelämä -hanke, johon osallistuvat työnantajat saavat välitöntä hyötyä uusista työllistämisen ja asiakaspalvelun tavoista.
Sosiaalisesti kestävässä työelämässä tavoitteena on
-          edistää eri-ikäisten työntekijöiden ja eri-ikäisten asiakkaiden kohtaamista
-          selvittää uusien työllistämisen tapojen onnistumista
-          edistää eri-ikäisten ja eri sukupolviin kuuluvien työntekijöiden reilua kohtelua

Sosiaalisesti kestävä työelämä -hankkeen suunnittelu on käynnistynyt syksyllä 2012 Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian sekä Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksen (sosiaalityön, viestinnän ja yhteiskuntapolitiikan oppiaineiden) yhteistyönä.

Lisätietoja: VTT Kaija Hänninen, Sosiaalisesti kestävä työelämä -hankkeen tutkija, kaija.hanninen@helsinki.fi , Gsm. 050-318 5709

perjantai 9. marraskuuta 2012

Vuoden viimeinen Tiedekahvila 12.12. elokuvallisen fiktion voimasta

Vuoden viimeisessä Tiedekahvilassa projektitutkija FM Petteri Enroth pohtii elokuvien voimaa ja vaikutusta meihin katsojiin. Lisätietoja ja ilmoittautumiset Ajankohtaista sivulla.

Tervetuloa!

torstai 1. marraskuuta 2012

Alueen tutkijat kohtasivat




Alueen tutkijat tapasivat Päijät-Hämeen tutkimusseuran ja Tutkijapraktikumin yhteistapaamisessa 18.10. Johtaja Juha-Pekka Lilljader esitteli Tutkijapraktikumin toimintamallia ja illan aikana päästiin kuulemaan tarkemmin kahdesta Tutkijapraktikumissa tekeillä olevasta tutkimuksesta. Keskustelun pohjaksi kuultiin esittelyt projektitutkija KM, TaM Anna Kouhian käsityötieteen alaan liittyvästä tutkimuksesta "Käsityö kulttuuristen merkitysten kantajana ja jaetun kulttuuritietoisuuden rakentajana" sekä projektitutkija KM Kristiina Soini-Salomaan "Luova voima - muotoilun ja käsi- ja taideteollisuuden tulevaisuus" -tutkimuksesta.



Projektitutkija KM, TaM Anna Kouhia







Projektitutkija KM Kristiina Soini-Salomaa



perjantai 12. lokakuuta 2012

Tiedekahvila 6.11. "Art & Science Lab - Tiedettä, taidetta vai molempia?"

Seuraavassa tiedekahvilassa keskustellaan mm. siitä, mihin kaikkeen kulttuurialan osaamista voikaan hyödyntää nyt ja tulevaisuudessa. Keskusteluun mukaan kutsutaan tieteilijöitä, taiteilijoita, muotoilijoita, yrittäjiä ja kaikkia kulttuurialan kehittämisestä kiinnostuneita. Keskusteluun johdattelijana toimii KM Kristiina Soini-Salomaa. Lisätietoja ja ilmoittautumisohjeet Ajankohtaista sivulla.

Tervetuloa!

torstai 4. lokakuuta 2012

Tieteentekemisen realiteetteja: varmista unensaanti konferenssimatkalla

Tästä oli tarkoitukseni kirjoittaa jo juhannuksen tienoilla, kun palasin Euroopan estetiikan seuran konferenssista Portugalista, mutta asia hautautui kesäloman alkamiseen. Mikäli olet jo niinkin kokenut konferenssimatkaaja, että olet oppinut varmistamaan unensaantisi, voit lukea tämän puhtaasti dokumenttina siitä, miten blogikirjoittaminen voi toimia kirjoittajalle välineenä muistuttaa itseään päivänselvistä asioista.

Matkustimme kesäkuussa kolmen KSEI:n (Kansainvälinen soveltavan estetiikan instituutti) edustajan voimin Portugalissa järjestettyyn kolmipäiväiseen estetiikan konferenssiin. Tutkijatohtori Kalle Puolakka, joka on toiminut myös meidän tutkijapraktikumilaisten mentorina, oli meistä ainoa puheenpitäjä. Veera Launis ja minä olimme vain kuuntelemassa, oppimassa ja tietenkin verkostoitumassa. Konferenssi sijoittui kahteen kaupunkiin: postikorttimaisen kauniiseen vuoden 2012 kulttuuripääkaupunki Guimarãesiin sekä parinkymmen kilometrin päässä sijaitsevaan Bragaan.

Kun selvisi, että olimme lähdössä, minuun iski matkakuume. Olen reppureissaillut useamman kerran Euroopassa kavereiden kanssa ja omin päin, ja koska viime matkasta oli jo yli vuosi, ajattelin, että olisi hauskaa saada vähän tien päällä olemisen fiilistä, vaikka kyseessä olikin ihan sisäsiisti ja aikatalutettu työmatka. Viihdyn hyvin hostelleissa sekä niiden yleisen habituksen että niissä majailevien ihmisten vuoksi, joten varasin hotellihuoneen sijaan hostellidormin. Periaatteessa ihan hyvä idea, mutta parin onnettoman yhteensattuman vuoksi jälkeenpäin katsoen hieman hätiköity.

Negatiivisiin tekijöihin ei kuitenkaan kuulunut se, mikä voisi tulla ensimmäiseksi mieleen, eli meluavat huonetoverit. Päinvastoin, sain olla dormissa pääosin yksin, ja vain parina yönä huoneessa nukkui toinen nuori konferenssilainen. Guimarães ei ylipäätään ole mikään biletyskaupunki, vaan sen verran pieni ja kaukana rannikosta, että eniten ruuhkaa ja meteliä näki sunnuntaiaamuisin väen joutuessa kirkkoon.

Sen sijaan kaupunkiin iski järjetön helleaalto, joka piti lämpötilat öisinkin reilusti yli 30 asteessa, ja josta jopa paikalliset olivat häkeltyneitä. Hostellissa, toisin kuin hotellissa, ei tietenkään ollut ilmastointia. Ei hätää, nukutaan siis ikkunat auki! Vaan eihän tuo auta, jos ja kun ei tuule. Joka tapauksessa ikkunat auki oli edes mahdollista nukahtaa.

Ensimmäisenä yönä sain unta vasta kahden aikaan. Olin ehtinyt nukkua parisen tuntia, kun viereisen pihan kukko aloitti kiekumisen. Sitkeä uros antoi kuulua ties kuinka pitkälle aamuun: en tiedä tarkkaan mihin asti, sillä vielä konferenssipaikalle lähtöäni saatteli kukon etääntyvä meteli. Melko tasaisin väliajoin samaan talouteen kuulunut koira pikaistui kukkoon siinä määrin, että äityi useamman minuutin rähinähaukkuun. Jossain vaiheessa, kaiketi kuuden paikkeilla, kirkonkellot täyttivät loput hertsitaajuudet. Kyseinen värisuora tietysti toistui joka yö.

Konferenssipäivät sujuivatkin sitten pääosin 40 asteen helteen, univelan, akateemisen puheen ja kahvinjuonnin muodostamassa sulkeumassa, josta aina silloin tällöin edelleen pulpahtaa mieleen asioita, joita ei muistanut kokeneensa. Kaikki tämä oli tietysti ikävää konferenssin annin ja sosiaalisuuden kannalta, mutta opin nopeasti hallinnoimaan resurssejani siten, että muutoin kuin kaikkein mielenkiintoisimpien esitelmien aikana en edes yrittänyt liiaksi pinnistellä tolkkuani. Huonetoverini pitämä selkeä ja oppineisuudessaan pilkkua viilaamaton esitelmä Heideggerin taidefilosofiasta kuului tarjonnan parhaimmistoon.

Mikäli lukija ei vielä hoksannut, oli kyseessä ensimmäinen konferenssimatkani ulkomaille. Näistä sitä oppii. Seuraavaksi suuntaan joulukuun alussa Bratislavassa pidettävään populaarikulttuurin estetiikan konferenssiin. Siellä olen itse puhujana, ja osasinkin miettiä majapaikkavalintaani hetken kauemmin kuin ensimmäisellä kerralla. En esimerkiksi mennyt siihen hotelliin, josta sanottiin, että se on erinomainen paikka nuorille pareille tavata toisia nuoria pareja.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Tiedekahvila 3.10. "Tiede ja asiantuntijuus mediayhteiskunnassa"

Syksyn seuraavassa tiedekahvilassa VTM Sampsa Saikkonen alustaa aiheesta Tiede ja asiantuntijuus mediayhteiskunnassa. Kahvilassa pohditaan mm. asiantuntijoita viestijöinä sekä toisaalta median roolia asiantuntijatiedon välittäjänä. Lisätietoja ja ilmoittautumislinkki ajankohtaista sivulla.

Tervetuloa!

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Tiedekahvilassa 3.9. pohdittiin vapaaehtoistoimijoiden roolia kriisin hoidossa



Tiedekahvilaan kokoontui maanantaina 27:n vapaaehtoistoimijan joukko kuulemaan ja keskustelemaan heidän roolistaan kriisien hoidossa. Maarit Pedak hahmotti oman tutkimuksensa pohjalta vapaaehtoistoimijoiden paikkaa kriisin moniviranomaistehtävässä. Kahvilaan osallistui mm. Päijät-Hämeen alueen maanpuolustusnaisia ja reserviläisiä.



KTM, VTM Maarit Pedak työskenteli vuoden projektitutkijana Tutkijapraktikumissa ja on jatkanut tutkimuksen tekemistä 1.8.2012 alkaen kunnallisalan kehittämissäätiön apurahalla.

torstai 30. elokuuta 2012

Art & Science Lab

Art & Science Lab - Innovaatioavauksia tieteen ja taiteen rajapinnoilla

Mitä syntyy, jos tieteilijä, taitelija, muotoilija ja yrittäjä kohtaavat? Syntyykö kohtaamattomien ideoiden sekamelska vai syntyisikö uusia kulttuurisia innovaatioita rajapinnoille? Tätä ei voi jättää kokeilematta.

Kanta- ja Päijät-Hämeessä on käynnistymässä vuoden kestävä Art & Science Lab esiselvityshanke, jossa kootaan innovaatioverkosto työstämään uusia innovatiivisia ratkaisuja luovien alojen ja kulttuurialan ammatillisen osaamisen, työurien ja toimintatapojen kehittämiseksi. Kulttuuriala kaipaa tavoitteellista tulevaisuusorientaatiota ja asiakaslähtöistä palvelutuotekehitystä. Art & Science Lab kutsuu tutkijoita, kulttuuritoimijoita, muotoilijoita, taiteilijoita, yrittäjiä, alan opiskelijoita ja kulttuurin kuluttajia mukaan yhdessä pohtimaan tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Uudet kulttuuriset innovaatiot edellyttävät tieteellisen tietokäsityksen laventumista. Tieteellisen ja taiteellisen tiedon kohtaaminen on artscience ajattelun ydintä – on uskaltauduttava tieteenalojen ja toimialojen rajapinnoille. Tämä tarkoittaa kokemuksellista oppimista, riskinottokykyä ja halua kokeilla uusia tiedonhankinnan menetelmiä.  Hankkeessa järjestetään loppusyksystä 2012 teemaa avaava seminaari ja keväällä 2013 kaksi työpajaa, jossa toimijoita kutsutaan mukaan yhdessä tekemään kulttuurialan tulevaisuutta ja ideoimaan ammatillisen palvelumuotoilukoulutuksen sisältöjä.

Kuulitko kutsun? Tule mukaan Art & Science Lab innovaatioverkostoon aktiiviseksi toimijaksi. Hankkeesta vastaa Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia. Hanke on osa Yhteisöjen luova kehittäminen ja monikulttuurisuus kehittämisohjelmaa ja projektin yhteyshenkilö on projektitutkija Kristiina Soini-Salomaa, sähköposti kristiina.soini-salomaa(at)helsinki.fi.

perjantai 17. elokuuta 2012

Tiedekahvila 3.9. "Kun pahin tapahtuu - Eri toimijat yhteistyössä kriisiä hoitamassa"

Keväällä 2012 järjestettiin Tiedekahvila, jossa KTM, VTM Maarit Pedak tarkasteli oman tukimusaineistonsa pohjalta kuntien tehtävää kriisien johtamisessa. Syksyn tiedekahvilassa hänen näkökulmanaan on vapaaehtoistoimjoiden rooli kriisin hoidossa.

Lisätietoja ja ilmottautumiset Ajankohtaista sivulla.

Tervetuloa!

maanantai 13. elokuuta 2012

E-mails, SMS, social media for health promotion and behaviour change: actualising their potential -workshop

Järjestämme perjantaina 17.8.2012 klo 9.00 - 11.30 workshopin, jossa keskustelun alustajana toimii sveitsiläisessä USI:n yliopistossa työskentelevä tutkija, tohtori Marco Bardus. Aiheena mm. sosiaalisen median voima ihmisen käyttäytymisen muuttamisessa.

Lisätietoja ja ilmoittautumiset Ajankohtaista sivulla.

Tervetuloa!

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Projektitutkija Maarit Pedak: ”Ei tällaista voi tapahtua täällä” – kunta kriisiä johtamassa

26.5.2012 Hyvinkään kaupunginjohtaja sai aamuyöllä puhelun, jonka mukana sovitut aikataulut menivät uusiksi usean päivän ajaksi. Aikaisemmin vastaavan puhelun ovat saaneet Tuusulan kunnanjohtaja ja Kauhajoen kaupunginjohtaja. Näillä paikkakunnilla aikaa tultaisiin mittaamaan ennen ja jälkeen surmatekojen. Nuori mies oli ampunut tovereitaan oman kunnan alueella ja tuloksena oli useita kuolleita, muutamia fyysisesti loukkaantuneita ja kymmeniä, jopa satoja järkyttyneitä kuntalaisia. He olivat olleet silminnäkijöinä tai itse kuolemanvaarassa tilanteessa, jota kenenkään ei koskaan pitäisi kokea. Kunnan lakisääteinen tehtävä on huolehtia näistä uhreista ja heidän omaisistaan sekä tarjota tietoa heille ja suurelle yleisölle siitä, mitä on tapahtunut. Millä keinoin kunnan johtajat ja työntekijät tällaisesta tehtävästä selviävät? Vastaus kriisin kokeneita on, että varautumalla, suunnittelemalla ja harjoittelemalla erilaisia kriisejä.


Kansainvälinen kriisitutkimus on vielä melko uusi tutkimusalue, jolle on tyypillistä monitieteisyys ja käytännönläheisyys. Jokainen kriisi on aina erilainen, mutta niissä on myös lukuisia samanlaisia piirteitä. 7.9.2011 tapahtunut Lokomotiv Jaroslavlin lento-onnettomuus tai Kauhajoen koulusurmat 23.9.2009 käynnistävät hyvin samanlaiset tapahtumaketjut paikallistasolla. Viranomaisten oli yhdessä selvitettävä, ketkä ovat kriisin uhreja. Ketkä saivat surmansa ja ketkä jäivät eloon? Keitä ovat heidän lähiomaisensa, sillä omaisille on tiedotettava ennen kun tietoja uhreista annetaan julkisuuteen.

Kun kriisi kohdistuu kouluun tai urheilujoukkueeseen, nimilistat ovat olemassa. Entä kun teon kohteena on kymmeniä kesäisessä yössä liikkuvia nuorta? Kuinka saadaan näiden ihmisten henkilöllisyys selville, jotta heille voitaisiin tarjota apua? Tutkimusten mukaan kolmasosa silminnäkijöitä ja kuolemanvaaraan joutuneita tai menetyksiä kohdanneista uhreista ei selviä kriisistä oman verkostonsa avulla. Pahimmassa tapauksessa he eivät kykene jatkamaan opiskelua, eivätkä voi tehdä työtä ja muutenkin heidän elämänhallintansa on vaarassa. Inhimillisesti ottaen eikä taloudellisesti ajatellen yhdelläkään kunnalla ei ole varaa jättää auttamatta kriisin uhreja.

Kriisiviestintään keskittyvän tutkimukseni haastatteluista ilmenee, että kunnan johdon ensimmäinen reaktio on järkytys ja epäusko. Järkytys sulaa kuitenkin nopeasti silloin kun tietää miten toimitaan ja kenen kanssa yhteistyö pitää käynnistää. Valmiusharjoituksissa tärkeintä on pohtia ja sopia organisaation sisäinen työnjako jo etukäteen. Lisäksi täytyisi tunnistaa oman toiminnan kannalta keskeisimmät yhteistyökumppanit sekä tutustua heihin ja heidän organisaatioidensa toimintaperiaatteisiin.

Valmiussuunnittelussa olisi tärkeää myös varautua erilaisiin kriiseihin. Koulusurmien jälkeen Suomen kouluissa varaudutaan koulussa tapahtuvaan väkivaltaan. Maaliskuussa 2012 belgialainen koululaisia kuljettanut bussi törmäsi tunnelin seinämään Sveitsin lounaisosassa ja onnettomuudessa menehtyi 28 ihmistä, joista 22 oli lapsia. He olivat palaamassa hiihtolomalta takaisin Belgiaan. Kuinka moni suomalainen koulu on varautunut tämän kaltaiseen tilanteeseen, jossa onnettomuuspaikka sijaitsee toisessa maassa?

Valmiusharjoitukset eivät yleensä anna oikeaa käsitystä kolmesta keskeisestä tekijästä. Ensinnäkin yllätyksenä tulee se, että kun poliisin ja pelastusviranomaisten tehtävä on jo suoritettu, niin kuntien toiminta vasta alkaa ja saattaa kestää monta kertaa pidemmän ajan. Toiseksi valmiusharjoituksissa ei saada simuloitua sitä painetta, jonka tiedotusvälineet aiheuttavat. Mikäli tiedotusvastuuta ei ensimmäisen tunnin aikana keskitetä tiettyihin numeroihin, tukkivat median yhteydenotot kaikki mahdolliset kännykät. Kolmas tekijä juontuu median luomasta paineesta. Kriisin ensimmäisinä tunteina on valtava kiire samalla kun ei ole vielä selkeää käsitystä, mitä on tapahtunut. Kriisin puhjetessa ei ole aikaa muuhun kuin toimintaan, suunnittelupalaverien aika on ennen kriisiä.

Kriisejä vuosikymmeniä tutkinutta W. Timothy Coombsia lainaten voi todeta, että kriisi on arvaamaton, mutta ei odottamaton tapahtuma. Viisaat kunnat tietävät, että ne joutuvat kohtaamaan kriisejä, ne eivät vain tiedä milloin. Jokaiselle valmiusharjoituksessa ja turvakoulutuksessa istuvalle kunnan työntekijälle voi lähettää terveisiä Hyvinkäältä, Tuusulasta ja Kauhajoelta, että saatatte parhaillaan käyttää työaikaanne parhaalla mahdollisella tavalla. Yksi Kauhajoen kaupungin työntekijä kertoi, kuinka hän oli suurta myötätuntoa tuntien ajatellut kollegaansa Tuusulassa vain vuotta aikaisemmin. Sitten hän tajusi itse olevansa täsmälleen samassa tilanteessa. Jokela oli virallisesti yksittäistapaus, mutta siitä huolimatta Kauhajoella harjoiteltiin, ja se kannatti. Hyvinkään jälkeen ei voida puhua enää yksittäistapauksista. Riittääkö Suomen kunnilla enää tekosyitä siirtää suuronnettomuuteen varautumista kaukaiseen tulevaisuuteen?

Kirjoittaja KTM, VTM Maarit Pedak toimii projektitutkijana Lahden Tutkijapraktikumissa.



Maarit Pedak esitteli tutkimustaan 29.5.2012 järjestetyssä Tiedekahvilassa "Kun pahin tapahtuu - Kunnat kriisiä johtamassa". Tiedekahvilaan osallistui mm. alueen kuntien edustajia.



tiistai 29. toukokuuta 2012

Näyttöön perustuvan terveyden edistämisen huippuasiantuntija Lahdessa




Lahdessa järjestettiin 24.5.2012 kansainvälinen seminaari, jossa toimi alustajana MD, MSPH Thomas E. Kottke Yhdysvalloista. Hän toimii lääketieteellisenä johtajana HealthPartners -nimisessä terveydenhuollon organisaatiossa.

HealthPartners kannustaa potilaskeskeiseen, kokonaisvaltaiseen toimintakulttuuriin, jossa toimitaan kumppaneina asiakkaiden ja potilaiden kanssa. Työntekijöitä kannustetaan hoitoinnovaatioihin ja toiminta perustuu moniammatilliseen tiimityöskentelyyn. Hoidon periaatteita ovat luotettavuus, räätälöinti, saavutettavuus ja koordinaatio. Hoito on yhtenäistetty suunnitelmalliseksi prosessiksi, joka alkaa aikataulun tekemisestä ja päättyy jälkiseurantaan ja palautekyselyn täyttämiseen. Potilas voi saada neuvontaa ja hoitoa puhelimitse, verkon kautta tai kasvokkain. Tärkeää on, että jollakin menetelmällä potilas voi tavoittaa hoitohenkilökunnan milloin vain ympäri vuorokauden.

Olennaista toiminnassa on korostaa elämäntapojen merkitystä terveyteen. Erityisesti HealthPartnersissa kannustetaan potilaita seuraaviin elintapoihin: fyysinen aktiivisuus, terveellinen ruokavalio, tupakoimattomuus, kohtuullinen alkoholinkäyttö ja myönteinen ajattelu.

Kottke esitteli seminaarissa HealthPartnersin toimintapoja ja saavutettuja hyviä tuloksia. Keskustelua seminaariyleisössä herätti mm. millä menetelmillä potilaita saadaan sitoutumaan terveellisiin elämäntapoihin ja kuinka lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa koulutetaan potilaiden ohjaamiseen. Näitä kysymyksiä pohditaan myös Suomessa ohjattaessa kansalaisia terveellisempiin elämäntapoihin.

Seminaariin osallistui 25 terveyden edistämisen teemoista kiinnostunutta eri toimijatahon edustajaa.

Seminaarin järjestivät yhteistyössä aluelliset tutkimus- ja kehittämishankkeet: Päijät-Häme maailman johtavaksi käytäntölähtöisen innovaatiotoiminnan alueeksi, Innovaatioita toiminnan rajapinnoilta - tiedon sekä osaamisen tuottamisen ja välittämisen foorumit Päijät-Hämeessä ja Liikettä.  

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Professori Antti Karisto: Luovuuden lähteillä

Meitä Lahden “professoripöydän” jäseniäkin on houkuteltu kirjoittamaan tälle palstalle. Janne Matikainen ehti sen jo tehdä.


Minulle tämä on eka kerta: elämäni ensimmäinen blogikirjoitus. Enpä olisi itsestäni uskonut, vanhan koulun konservatiivista, kaukaa olen kuvitellut kiertäväni facebookit ja muut nykypäivän kotkotukset.

Koska blogit ovat keskustelufoorumeja, päätin keskustella tälle palstalle kirjoittaneiden kanssa. Näin senkin vuoksi, että Tuure Tammen mainio kenttätyökuvaus taitaa olla ainoa, joka on kirvoittanut blogiin kommentteja. Mutta tykätty on muistakin.

Tuuren hieno teksti ilmensi tutkijan innostusta ja oli oivallinen muistutus ja malli sille, että kannattaa panna paperille kenttätyökokemuksiaan. Lahtikin on kenttä, ja kun Lahdessa on niin kuin kentällä ollaan, siitä oivaltaa uusia asioita. Anna Kouhiakin päätteli, että “lahtelaisuus ei ole pelkkä lihamuki” pelikaanien lentoa ihastellessaan. Oikeassa oli, mutta sanoisin silti, että enemmän lihamukia kuin pelikaania Lahti muistuttaa.

Toisessa jutussaan luulin Annan puhuvan Palmenian ja LUT:n Tikutus-hankkeesta, mutta kyse olikin karjalaisesta tikutusperinteestä – mitä se sitten on, siitä pitää ottaa selvää, tikutushankettakin ajatellen.

Tiina Koskimäki kertoi ikääntyvien ihmisten LAT-suhteista (Living Apart Together). Yllättävän yleisiä ne ovat Päijät-Hämeessäkin, minä kun kuvittelin, ettei Lahden liepeillä ole latin latia! Luulin että Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre ovat suurin piirtein ainoat LAT-suhteessa eläneet kitisevät seniorit (senior citizens).

Tiina mietti, miten LATin kääntäisi. Ei se ole “erillissuhde”, ei minunkaan mielestäni. Paljon se muistuttaa nuorten seurustelusuhdetta: ollaan vakituisesti vaikka ei asuta yhdessä. Tälle senioristyylaamiselle pitäisi keksiä hyvä nimi. Ellei sitä blogikommenteissa keksitä, Tiina kyllä keksii, viimeistään väitöskirjassaan. Tutkimuksen yksi tehtävä on osuvien käsitteiden kehittely, sellaisten jotka heti kertovat ilmiön päällimmäiset piirteet.

Kalle Puolakka kuvasi, millaista palautetta kirjoittajat saavat arvokkaista tiedelehdistä. Väitösnäytelmät ovat siistiytyneet, mutta nimettömissä refereelausunnoissa lyödään armotta vyön alle, vaikka neutraalin vertaisarvioinnin nimissä ollaan toimivinaan. Palaute ei juuri vihapuheesta eroa.

Janne Matikainen pohti kirjoituksessaan luovuutta ja huomautti siitä, että nykymaailmassa innovatiivisuus ei välttämättä paljon poikkea varastamisesta. Kaikki on jo keksitty, simsalabimit simuloituja. Mutta voihan lainailu ja toisten tekstien toisteleminenkin olla ”tieteellistä”, sillä sen voi tehdä luovalla tavalla. Härskit varkaudet ovat asia erikseen.

On se jännittävää, tuo tieteen maailma: vihapuhe-, varkaus- ja vakoilutapauksia. Suotta ei tutkimuksen tekoa ole rinnastettu salapoliisin työskentelyyn.

Kristiina Soini-Salomaa sanoi, että tutkijan tiet ovat tuntemattomat. Oli huomannut, että yllättäviä siirtovaikutuksia syntyy, kun poikkeaa sivupoluille.

Tutkijan kannattaakin poukkoilla. Silloin kun väitöskirjan vääntäminen väsyttää, kannattaa inspiroitua oman aiheensa ulkopuolisista teksteistä. Kannattaa lukea kaunoa, dekkareita tai vaikkapa taiteilijaelämäkertoja.

Jannen mainitsemaa Salvador Dalista kertovaa kirjaa en ole lukenut, mutta vaikka olisinkin, kyllä en menisi Dalin luovuutta kiistämään. Totta on, että monissa hänen maalauksissaan aitoa oli vain signeeraus ja taidekauppaa tehtäessä rikoksen tunnusmerkit täyttyivät. Mutta paljon Dali myös keksi, ja hänen arveluttavimmat operaationsakin voi nähdä autenttisuususkoisen taidemaailman härnäämisenä.

Andy Warhol oli toinen härnääjä. Nimitti studiotaan tehtaaksi ja pani joskus taidemaailman paniikkiin vihjaisemalla, ettei tietenkään ole itse tehnyt teoksiaan.

Todellinen innovaattori oli myös Marcel Duchamp, jonka kuuluisin teos Fountain – R. Muttin nimellä vuonna 1917 signeerattu pisuaari – oli luovuuden lähde jos mikä. Se oli myös malliesimerkki instituutioiden voimasta. Ensin Duchampin taideteosta tai taidetekoa ei hyväksytty näyttelyyn, mutta sittemmin se äänestettiin 1900-luvun taideteokseksi.

Opetus on tämä: taidetta on se, jota taideinstituutio taiteena pitää; tiedettä taas se, jonka tiedemaailma tieteeksi arvioi.

* * *
Siinä se oli, ihan liian pitkä ja ihan liian hitaasti syntynyt blogikirjoitus. Mutta se olikin ensimmäinen. Tulee kuulemma sukkelaksi, kun sosiaalisessa mediassa toimii, sukkelimmat niin nopeiksi kuin Alexander Stubb, joka kertoi pyöräyttävänsä kolumnitekstin tunnissa.

 
Kirjoittaja Antti Karisto toimii sosiaaligerontologian professorina Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Tiedekahvila 29.5: Kun pahin tapahtuu - Kunnat kriisiä johtamassa

Tiedekahvilat jatkuu tiistaina 29.5.2012 klo 10-12. Teemana KTM, VTM Maarit Pedakin tutkimusteema "Kun pahin tapahtuu - Kunnat kriisiä johtamassa".
Paikka: Palmenia, Tietoportti, Saimaankatu 11., 3. krs., Empiria-luokka.

Maarit Pedak on tutkinut kriisejä M/S Estoniasta koulusurmiin ja on itse työskennellyt suomalaisten kriisien auttajaorganisaatioissa. Hänen tavoitteensa on tutkimalla kehittää sitä valmiutta, jonka avulla osataan toimia silloin kun pahin tapahtuu. Tiedekahvilassa Maarit Pedak esittelee tutkimustaan.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen Ajankohtaista sivulla


torstai 26. huhtikuuta 2012

Innovative lifestyle interventions and evidence-based health -seminaari

Järjestämme torstaina 24.5.2012 klo 9-12 seminaarin näyttöön perustuvasta terveyden edistämisestä. Alustajana on MD, MSPH Thomas E. Kottke, joka toimii näyttöön perustuvan terveyden lääketieteellisenä johtajana HealthPartnersissa Yhdysvalloissa.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen Ajankohtaista-sivulla

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Häivähdys turkoosia - lahtelainen paikallisidentiteetti kevään kynnyksellä


Rakkaus kulttuuriperintöön yhdistää laajasti kaikkia kulttuuriperinnön tai kotiseututyön parissa vaikuttavia toimijoita – ainakin tämä päätelmä oli tehtävissä Jyväskylässä 12.-13.4.2012 järjestetyn valtakunnallisen museologian seminaarin esitelmien perusteella. Kulttuuriperintö viittaa laajasti kaikkiin menneisyydestä periytyviin aineellisiin ja aineettomiin resursseihin – paikat, luonnonympäristöt, esineet ja narraatiot, jotka kertovat ihmisen suhteista sekä menneisyyden ja nykyisyyden vuorovaikutuksesta. Seminaarikokonaisuutta yhdistävä teema käsitteli paikallismuseoiden arvoa ja asemaa Suomessa: miksi kulttuuriperintöä on tärkeää hyödyntää perusopetuksessa, miten paikallishistorian tallentaminen tukee alueellista juurtumista, millaisia kokemuksia paikalliset mikrohistoriat voivat tarjota museoiden kävijöille? Seminaarissa esiteltiin myös paikallismuseotoiminnan kehittämistyöryhmän loppuraportti, joka tarkasteli edellytyksiä yhteensä yli 900:n säätiö- ja yhdistyspohjaisen paikallis- ja kotiseutumuseon sekä erikoismuseon toiminnan kehittämiseksi.

Seminaarin yhtenä tarkoituksena oli etsiä vastauksia siihen, miten paikallismuseot edustavat ja edistävät kulttuuriperintöä Suomessa. Tässä keskustelussa kiinnostavana näyttäytyvät erityisesti kysymykset paikasta, ajasta ja identiteetistä. Miten paikasta syntyy kotiseutu? Kulttuuriperintökasvatuksen ja toisaalta kotiseututyön tehtävän on tarjota uusille sukupolville edellisten sukupolvien hyväksi kokemaa perintöä ja monikerroksellista historian läsnäoloa nykypäivässä. Kulttuuriperintökasvatuksen tavoitteena on yhteisötasolla lisätä yhteiskunnallisen osallisuuden tunnetta; yksilötasolla tavoitteena saada ihmisestä esiin se, mikä saa tämän kokemaan itsensä hyväksi ja eheäksi. Seminaariesitelmässään Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuraa edustanut Heljä Järnefelt korosti kasvatuksen merkitystä kulttuurisesti rikkaassa yhteiskunnassa: keskeistä etenkin perusopetuksen kasvatustavoitteissa on kyetä vastaamaan siihen, kuinka luoda valmiuksia kasvattaa omia juuriaan muuttuvassa maailmassa. Järnefeltin mukaan moninaisen kulttuuriperinnön arvostaminen seuraa opetuksellista pyrkimystä saada oppija oppimaan esteettis-eettistä lukutaitoa. Kyse on sekä mikro- että makrotason kulttuuriperinnön moninaisuudesta.

Oman kotikaupungin merkityksellistymistä pohtiessani ajatukset kiteytyvät paikallisuuden ja juureutumisen teemoihin. Urheilukaupunki, huonekaluteollisuuden keskus, logistinen solmukohta – me lahtelaiset tiedämme hyvin sen, millaiseen kehyskertomukseen Lahti ja lahtelaisuus nojautuvat. Lahtelaisuuden kuvassa ja sen piirtämisessä tärkeää on kuitenkin myös se, miten tätä ainutlaatuista paikallisidentiteettiä esitetään ja kuinka se näyttäytyy ulkopuolisen silmin. Merkitysten piirtymisen ja välittymisen kannalta tulee muistaa etenkin se, että lahtelaisuuden kuvan piirtäjinä ovat enne kaikkea Lahti ja lahtelaiset itse. Kaupungin fyysisten maamerkkien ja rakennetun kaupunkiympäristön ohella keskeistä paikallisuuden piirtymisessä on se, miten kaupunkia brändätään mielikuvien avulla markkinointiesitteisiin ja toisaalta se, mitä itse tallennamme omiin paikallismuseoihimme. Museologian professori Janne Vilkunan ajatuksia lainaten paikallismuseotyössä me itse rakennamme oman kuvan itsestämme ja samalla vastaamme siihen, keitä olemme ja mistä tulemme. Esitämme siis kuvan siitä, keitä me olemme aktiivisesti argumentoiden: ”meitä me olemme”. 

 Identiteetin rekonstuktio ja pelkkää pikselitodellisuutta? Kansallispukukeskuksen nuket turkoosissaan.

Mitä on sitten on lahtelainen paikallisidentiteetti, mitä on lahtelaisuus? Paikallisidentiteetti rakentuu yhteisyyden ja kuulumisen tunteesta, kotiseudun symboliikasta, kerrotusta tarinoista, esineistä ja kokemusten merkitsemistä paikoista. Paikallisperinnetyön kenttää koettelee nyt kova turbulenssi ja varjonsa alalle heittää myös kuntienyhdistämiseen tähtäävä aluepolitiikka. Aiheestakin se nostattaa maakunnissa uhkakuvia kotiseututyön tulevaisuudesta: miten turvata kotiseututyön tulevaisuus muuallakin kuin Helsingissä? Oma kokemukseni on kaupunkilaisen kokemus, mutta silti uskon, ettei paikallisidentiteetti ole kiinni kuntarajoista kartalla vaan pikemminkin siitä, mitä näiden käsitteellisten rajojen sisällä koetaan ja miten kokemuksia muistetaan ja muistellaan. Näin kevään korvilla lahtelaisuus tuntuu olevan kovassa nosteessa – Pelicansin huikea lento on tehnyt hyvää koko kaupungin ilmeelle ja mentaliteetille, vaikkei jääkiekko kaikkia kaupunkilaisia kosketakaan.

Yhtenäisyyden kokeminen turkoosin kiekkokulttuurin kautta on nykypäivän kotiseututyötä, oman paikallishistorian ja nykyisyyden merkitsemistä tässä ajassa. Lahtelaisten yhteiseksi ylpeyden aiheeksi noussut kiekkojoukkue on herättänyt kaupunkikuvassa uudenlaista, ennen kokematonta syvää paikallisuuden tunnetta, joka toivottavasti kannustaa kaupunkilaisia kaikenlaiseen kotiseudun ja kaupunkikulttuurin vaalimiseen, hoitamiseen ja elvyttämiseen. Kuuluminen, värin tunnustaminen, nostattanee kaupunkilaisissa myös uudenlaista perinteen kokemusta, ja vaikka perinne koettaisiinkin vain kiekkoperinteen muodossa tai seurahistoriallisina anekdootteina, hipaisee se varmasti ainakin jollain tasolla myös kysymyksiä siitä, mitä on olla lahtelainen nykypäivän Lahdessa. Toivottavasti tällainen ajatuksia herättävä, juurruttava ja yhdistävä paikallistunne kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Lahtelaisuus ei ole enää vain pelkkä lihamuki.

Rakkaudesta kulttuuriperintöön. Paikallismuseoiden kehittämistyöryhmän loppuraportti. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2012:5.

http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2012/liitteet/OKMtr5.pdf?lang=fi




keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Paluu Päijät-Hämeeseen – projektitutkijaksi praktikumiin

Hei kaikki blogin lukijat!
Olen Tiina Koskimäki ja aloitin tässä kuussa Lahden tutkijapraktikumissa projektitutkijana. Lahti ja Palmenia ovat minulle tuttuja vuodesta 2007, jolloin olin korkeakouluharjoittelijana Ikihyvä Päijät-Häme -tutkimus- ja kehittämishankkeessa. Sittemmin olen mm. työskennellyt Palmenian Kummilaitos-hankkeessa ja tehnyt Ikihyvä-aineistoa hyödyntäen sosiaalipolitiikan graduni, jossa käsittelin naisleskien elämänpiiriä. Nyt jatkan saman, mutta vuosien varrella entisestään laajentuneen seurantatutkimusaineiston tutkailua väitöskirjaa työstäen.
Aiheenani on tällä kertaa leskeytymisen lisäksi myös muut lähisuhteissa tapahtuvat elämänmuutokset ja niiden vaikutukset päijäthämäläisten ikääntyvien arjen sisältöihin. Muilla elämänmuutoksilla tarkoitan parisuhteen päättymistä eroon, uuden avo- tai avioliiton solmimista sekä niin kutsutun LAT-suhteen löytämistä. LAT-suhteella viitataan suhteeseen, jossa osapuolet ovat yhdessä, mutta haluavat asua erillään (englanniksi Living Apart Together). Tälle termille ei ole toistaiseksi hyvää suomenkielistä vastinetta, mutta joskus on puhuttu esimerkiksi erillissuhteesta, mikä omaan korvaani kuulostaa merkilliseltä sanalta. Seurustelusuhde voisi myös olla jollain tavoin kuvaava termi, mutta ehkä tämän parisuhdemuodon yleistyessä sille löytyy luontaisesti jokin sitä kuvaava käsite. Ehdotuksia otetaan toki vastaan!
Miksi sitten mielenkiintoni kohdistuu ikääntyvien lähisuhteisiin ja niiden muutoksiin ja jatkuvuuksiin? Ensin kiinnostukseni heräsi huomiosta, jonka tein leskitutkimusta tehdessäni: lat-suhteessa ilmoitti olevansa jopa reilu viidennes aineiston naimattomista, eronneista ja leskistä. Osuudet vaihtelevat siviilisäätyryhmittäin, ikäkohorteittain ja sukupuolittain. Tarkemmin aihepiiriin tutustuttuani sain huomata, että lähes kaikki erilaiset parisuhteen muodot ja muutokset ovat yleistyneet vanhempien ikäkohorttien keskuudessa. Eronneiden osuus on kasvanut, uusia suhteita solmitaan enemmän kuin ennen, mutta toisaalta myös naimattomien osuudet ovat nousussa. Näiden muutosten seurauksena laskussa on ainoastaan iäkkäiden leskien osuus, mutta muistettava on, että leskien osuus ikääntyvissä kohorteissa on edelleen ja myös tulevaisuudessa huomattava. Lähisuhteiden näkökulmasta vanhuuden elämänvaihe näyttäytyy näin yhä moninaisempana.
Vähitellen minua alkoi kiinnostaa näiden ilmiöiden tutkiminen tarkemmin olemassa olevan, päijäthämäläisiä yli 60-vuotiaita koskevan aineiston avulla.  Aineistolle esitän tutkimusprosessin aikana monenlaisia kysymyksiä ohjaten näin tutkimustani eteenpäin kohti perimmäisiä tutkimuskysymyksiä. Aloitan tarkastelemalla eri elämäntilanteissa elävien osuuksia ja lähisuhteissa tapahtuvia muutoksia kymmenen vuoden seurannassa, mutta myös retrospektiivisesti tarkastelemalla eri elämäntapahtumien ajoittumista. Sen jälkeen kysyn, miten elämäntilanne ja sen muutokset näkyvät arjessa ja sen haasteissa, miten ikääntymiseen suhtaudutaan ja minkälaisia toiveita ja tarpeita eri elämäntilanteissa elävillä ikääntyvillä on.
Tämä blogi tarjoaa meille projektitutkijoille yhden väylän kertoa tutkimustemme etenemisestä sekä mahdollisuuden jakaa ajatuksiamme tutkimuksenteon haasteista ja oivalluksista. Tutkijapraktikum yhdistää uudella tavalla jatko-opiskelun, tutkimuksen ja alueellisen kehittämistoiminnan, joten ensiarvoisen tärkeää on rohkeasti kokeilla uusia työskentelytapoja ja ottaa näin opiksi kokemastamme. Itsenäistä, ja väliin yksinäistä, apurahatyöskentelyä jo hieman kokeiltuani koen itseni etuoikeutetuksi saadessani tehdä tutkimusta osana vuorovaikutteista työyhteisöä, jossa on monenlaista osaamista ja kokemusta. Tutkimustyölle on siten erinomaiset edellytykset.
Tapaamisiin Lahdessa!

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Heimoaatetta ja tikutuksia Kalevalan laulumailta


Siell’ usein matkani määrätöin
Läpi metsien kulki ja näreiköin,
Minä seisoin vaaroilla paljain päin
missä Karjalan kauniin eessäin näin.

- Karjalan kunnailla, 3. säkeistö, suomenkieliset sanat kansansävelmään Valter Juva

Oheiset kansanlaulun säkeet symboloivat nostalgisoivaa heimohenkeä sekä sydämen pohjatonta kaihoa Karjalan maille. Yhteislaulun siivittämänä osallistuin itsekin karjalaiseen heimohengen jatkumoon viikonloppuna Lahdessa järjestetyillä Karjalan Sivistysseuran Heimopäivillä.  Vuonna 1906 perustetun Karjalan sivistysseuran periaatteiksi on asetettu Karjalan henkisen ja aineellisen tilan kohentaminen: nykypäivänä tämä tarkoittaa työtä karjalan kielen ja kulttuurin vaaliseksi ja elvyttämiseksi sekä laajamittaista karjalaisen identiteetin vaalimista.

Oma tutkimukseni kietoutuu syvästi kulttuurin ja perinteen tematiikkaan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millaista kulttuurista tietoa käsityö kantaa ja välittää kokijalleen sekä miten käsityö voi toimia jaettuna kulttuuritietoisuutena. Käsityökulttuuri näyttäytyy tutkimuksessani hyvin perinneorientoituneena – perinne on usein läsnä käsityössä ja käsityö perinteessä. Tutkimuksessani tarkastelenkin käsityötä yhtäältä tekemisen toimintana, toisaalta materiaalisen maailman esineinä ja tämän vuoksi kokemus käsityöstä ulottuu sekä käsitöiden tekemiseen, että niiden käyttämiseen ja merkityksellistymiseen arjessa.

Lahden alue on ollut sotien jälkeen merkittävä evakkoja vastaanottanut alue: noin 9000 alueelle asettuneen karjalanevakon myötä karjalainen kulttuuriperintö on elänyt vahvana ja vivahteikkaana. Käsityöllä on ollut osansa historiakulttuurin muotoamisessa ja muistamisen toiminnassa. Käsityöt ovat näyttäytyneet paitsi aineellisina hyödykkeinä, myös menneisyyden merkkeinä ja henkilökohtaisina historiaansa peilaavina symboliesinenä. Kiinnostavaa on se, millaisia muistoja ja tarinoita käsityöhön on liitetty ja kuinka kokemus karjalaisuudesta on näyttäytynyt kokijalleen käsityön välityksellä.

Myös Heimopäivillä käsityöllä oli sijansa: Vuokkiniemi-seuran tikutusten myyntinäyttelyssä myynnissä oli perinteisten karjalaisten kirjoneulemallikuvioiden mukaan neulottuja “Kirjokintaita Kalevalan laulumailta”.  Keskustelin pitkään seuran neuleaktiivin kanssa, ja harrastuneena käsityöntekijänä hän kertoi mallikuvioiden alkuperän juontuvan vanhoihin karjalaisiin kinnastekniikoihin. Perinteinen kuvio kohtasi näissä lapasissa “saumattomasti” nykyajan – kintaat oli valmistettu vanhoja mallikertoja noudatellen konepestävästä, kestävästä  villasekoitelangasta. Kintaiden myyntihinta , 25 euroa, tuntui näin itsekin käsityöläisestä silkalta hyväntekeväisyydeltä. Kauppa näytti käyvän.


Käsityöt näyttäytyivät Vuokkiniemiaktiivin tarinoissa ahkeran emännän arjen askareina – “karjalainen tikutti aina joutessaan”, hän kertoi. Osviittaa ahkeran emännän ihanteesta löytyy myös Kalevalan säkeistä, joista välittyy kilisevän kutimen arvostus: “mitä lie ikänsä tehnyt, kuta mennehen kesosen, kun ei kinnasta kutonut, saanut sukkoa suu’unki!”. Valmiiksi piti saada.

Käsitöiden ohella Heimopäivien merkityksellisin anti liittyy kohdallani  siihen, kuinka karjalainen identiteetti näyttäytyi tapahtumassa nykypäivään asti ulottuvana kulttuurisena rikkautena, Puheenvuoroissa ja ystävyysseurojen tervehdyksissä korostettiin kasvatuksen voimaa kulttuurin juurruttamisessa ja identiteetin vahvistamisessa. Monikulttuurisuus voi olla myös juurien moneutta tai kulttuuria kulttuurin sisällä, tunnetta kuulumisesta johonkin pirtaan. Kuulumisen kokemuksen luomisessa käsityöllä sekä muilla sen kaltaisilla visuaalis-emotionaalisilla jäljillä voi olla arvaamattoman suuri merkitys.


keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Tiedekahvila - kahvinpapuja ja tutkimuksen ituja

Tule mukaan Tiedekahvilaan tapaamaan tutkijoita!
Rajapinta-hankkeen Tiedekahvila on uusi kaikille ajankohtaisesta tutkimuksesta kiinnostuneille tarkoitettu keskustelu- ja verkottumisfoorumi.

Ensimmäinen tiedekahvila järjestetään tiistaina 17.4.2012 klo 14-16.
Paikka: Lahden yliopistokeskus, Tietoportti luokka 206 (2 krs.), Saimaankatu 11, Lahti.

Aiheena on Lapset homekoulutaistelun pyörteissä. Projektitutkija KM Tuure Tammi tarkastelee eräästä homekoulutaistelusta tuottamaansa aineistoa ja tuo yhteisesti analysoitavaksi katkelmia 8-12 -vuotiaiden lasten haastatteluista. Tuure Tammi on kasvatustieteen jatko-opiskelija, joka työskentelee projektitutkijana Lahden Tutkijapraktikumissa.

Lue lisää Tapahtumat-välilehdeltä.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Luovuutta vai varastamista?

Kaikki innovaatiot perustuvat luovuuteen, johonkin uuden keksimiseen tai asioiden uudenlaiseen yhdistämiseen. Nykymaailmassa uuden keksiminen on kuitenkin entistä vaikeampaa, kun kaikkea on niin paljon. Luovuus on entistä enemmän asioiden uudenlaista yhdistämistä.

Hyvä esimerkin tästä tarjoaa Steve Jobsin perustama Apple, jota voidaan pitää innovatiivisena ja luovana yrityksenä. Tarina on kiehtova: autotallista aloitetusta tietokoneiden rakentelusta on kasvanut maailman arvokkain yritys. Väliin mahtuu ylä- ja alamäkiä, ehkä yllättävin käänne koettiin 1980-luvun puolessa välissä, kun Steve Jobs sai potkut itse perustamastaan yrityksestä. Syynä oli osittain Jobsin hankala luonne. Hän ei säästellyt sanojaan, oli kärsimätön, mielialavaihtelut olivat jyrkkiä ja empatian puute oli lähes täydellistä. Käsitys hullusta nerosta vaikuttaa varsin osuvalta.

Jobsin vahvuus oli uusissa visioissa ja oikeiden asioiden, ihmisten ja teknologioiden yhdistämisessä. Ensimmäinen henkilökohtainen tietokone, Apple I, oli itse asiassa Steve Wozniakin ideoima ja tekemä, mutta ilman Jobsin panosta siitä ei olisi tullut myytävää tuotetta. Näin kävi monien muidenkin tuotteiden kohdalla: Jobsilla oli visio, johon muut ihmiset halusivat sitoutua. Olennaista on kuitenkin se, etteivät Applenkaan innovaatiot syntyneet tyhjästä. Olosuhteet olivat otolliset, teknologia kehittynyt tiettyyn pisteeseen ja osaavia insinöörejä saatavilla. Tämä ei tietysti vähennä Jobsin panoksen merkitystä, koska harva muu pystyi vastaavaan.

Kiinnostavaa tällaisessa tilanteessa on kysymys siitä, mikä on oman luovuuden tuotosta ja mikä varastamista? Applen vallankumouksista yksi oli graafinen käyttöliittymä. Keksintö ei kuitenkaan ollut alun perin Applen, vaan sen kehitti ensimmäisenä Xerox. Apple kuitenkin onnistui tekemään graafisesta käyttöliittymästä ensimmäisenä toimivan pohjan tietokoneen käytölle. Jobsin kyky olikin aavistaa, mikä teknologia tulee olemaan menestyksekäs ja hän osasi panostaa näihin teknologioihin. On tietysti muistettava, että myös hänen kohdallaan oli epäonnistumisia ja harharetkiä.

Luovuuden ja varastamisen rajaa on koeteltu myös taiteessa. Belgialainen taidekauppias Stan Lauryssens kuvaa teoksessaan Dali ja minä Salvador Dalin elämää taiteilijana. Dalin taiteellinen työskentely ajautui hiljalleen kaaokseen, jossa ei kenelläkään ollut käsitystä, mikä on alkuperäistä ja aitoa ja mikä kopioitua tai väärennettyä. Ajatus luovasta taiteilijasta oli vähintäänkin kyseenalainen Dalin kohdalla.

Nämä pari esimerkkiä osoittavat, että luovat tuotokset ovat monimuotoisen toiminnan tulosta. Käsitys luovasta yksilöstä on pikemminkin myytti, kuin realismia. Luovuus ja innovaatiot syntyvät sopivissa olosuhteissa, sopivien ihmisten työn tuloksena ja myös ympäristön pitää olla suopea tuotoksille. Mikä lopulta on omaa, mikä lainattua, mikä jalostettua ja mikä varastettua, on usein epäselvää. Tärkeää on kuitenkin nähdä, että luovuus ei ole vain yksilöissä lymyilevä ominaisuus, vaan luovuus syntyy ja kukoistaa sopivissa olosuhteissa. Vaikea kysymys onkin, millaiset ovat luovuuden kannalta sopivat olosuhteet? Tuskin ainakaan liiallinen ohjaus, kontrolli ja sääntely tuottavat luovuutta, joskaan täydellinen vapaus ei välttämättä tuota luovuutta – tai ainakaan kurinalaista työskentelyä, mikä on edellytyksenä sille, että luovista ideoista tulee luovia tuotoksia.  

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Ajatuksia tutkijuudesta - tutkijapraktikumista innovaatiohautomoksi?

Kuinka ollakaan, aloittaessani Lahden tutkijapraktikumissa, eteeni tarjoutui valtiotieteellisen tiedekunnan tutkimusjohtamisen kurssi, jossa käydään läpi tutkimusjohtamisen perusteita, käytäntöjä erityyppisissä tutkimusorganisaatioissa, innovaatiojohtamista ja tutkimuksen arviointia. Huomaan olevani syvällä oppimisprosessia, jota ei voi millään jättää kesken, vaikkakin se lohkaisee aimoannoksen työpanoksesta. Siirtovaikutus on ollut kuitenkin sen arvoinen - aloitteleva tutkija tarvitsee ymmärrystä juuri siitä kompleksisesta tutkimusmaailmasta, johon tohtoroitumisellaan pyrkii. Tutkijan tiet ovat tuntemattomat – varsinkin nykypäivän projektimaailmassa.



Tutkijan työ on muuttunut kammiossaan apurahalla puurtavasta yksineläjästä kohti yrittäjämäisiä piirteitä omaavaa moniosaajaa, jonka tulisi hallita verkostoituminen moniprojektiympäristössä, rahoituksen hankkiminen ja poikkitieteelliset tutkimusmenetelmät. Rahoituksen pirstaloituminen ja lyhytjännitteisyys tuovat lisäjännitystä elämään – kuinka tarina jatkuu vai jatkuuko?


Selkeä tutkimusstrateginen kehitys on havaittavissa, tutkimuksella tulee olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja sen tulee hyödyntää monien intressitahojen tarpeita ja tavoitteita. Tutkijuuteen siis liittyy kyky nähdä tutkimuksen laajemmat hyödyntämiskohteet. Tutkijan keskeinen taito Seppästä & al. (2011) lainaten on kyky tunnistaa kohderyhmä tai tuotettavan tiedon ja ymmärryksen käyttäjät. Tutkijan tulee pystyä vastamaan kysymykseen: kenelle tutkimustulos on tai voi olla hyödyllinen ja miksi? Mutta kysymyksiin vastaaminenkaan ei riitä – aikaansaannoksistaan on kyettävä viestimään tehokkaasti sekä tieteen foorumeilla että populaarikielellä.



Miten dynaamiseen tutkijuuden haasteeseen vastataan? Haasteeseen vastataan verkottumalla. Hyvin verkostoinut tutkija näkee miten muut toimivat ja oppii siitä. Parhaimmillaan vertaistuki tuottaa sellaisia näkökulmia, joita yksinpuurtava tutkija ei välttämättä tule ajatelleeksi. Toisaalta verkostoituminenkin on taito itsessään, joka vaatii määrätietoista harjoittelua ja ohjausta. Lahden Tutkijapraktikumin haaste ja mahdollisuus on edesauttaa aloittelevien tutkijoiden taitojen kehittymisessä. Seppänen & al. (2011) korostavat aloittavien tutkijoiden melko nopeaa integroitumista moniprojektiympäristöön, jossa näköalat ja kokemuspiirit laajenevat avaten uusia mahdollisuuksia. Projektien ja ulkopuolisten kontaktien kautta avautuu tutkimukseen liittyviä sovelluksia ja jatkotutkimusaiheita, jotka ovat tie tutkijan itsenäistymiskehitykseen.



Tutkijapraktikum on innovaatiokehityksensä tiellä siis itsekin. Innovaation vaiheissa (idea – inventio – implementaatio – impakti) ollaan invention eli idean kehittelyn ja testaamisen sekä osittain impelementaation eli tuotteistamisen ja käyttöön oton vaiheissa. Idea tieteellisen tutkimuksen ja tutkijakoulun’ integroimisesta alueellisiin ja Palmenian temaattisiin kehittämisalueisiin on hyvä – oiva keino aloitteleville tutkijoille osoittaa tutkimuksensa yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja hyötyä. Tutkijapraktikum innovaatiota kannattaa siis jalostaa, tutkimus- ja innovaatioyksiköillä tulee olemaan entistä tärkeämpi tehtävä yliopistoissa niukkenevan perusrahoituksen johdosta. Innovaatioiden kehittäminen edellyttää monitieteisyyttä, raja-aitojen ylittämistä ja uudenlaisia kannustimia sekä motivoituneita ja innostuneita tutkijoita eri tutkijanuran vaiheissa. Tehdään tutkijapraktikumista yhteisöllinen palveluinnovaatio!


Seppänen, M., Hautamäki, A., Anttiroiko, A-V., Leponiemi, U., Valkama, P. & Kallio, O. (2011) Yliopistojen rooli ja valmiudet palveluinnovaatiotoiminnassa. Hautamäki, A. & Oksanen, K. (toim.) Yliopisto palveluinnovaatioiden kehittäjinä. Jyväskylän yliopisto, 68 – 86.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Peltipoliiseja ja Simpsoneita - Ajatuksia matkastani kentälle.

Ajan aamuhämärässä maaseudulle ja kuuntelen aiempaa tallennetta vanhempainyhdistyksen kokouksesta. Puhujat nauravat ja minuakin hymyilyttää. Peltipoliisi ikuistaa hymyni risteysalueella, jossa nopeusrajoitus on laskenut hetkellisesti kuuteen kymppiin.

Lopun matkaa ajan kuunnellen ainoastaan auton hurinaa.

Tuntia myöhemmin saavun talon pihaan ja vedän pari kertaa henkeä. Olen sopinut haastatteluista ihmisten kodeissa. Hyvän niin, kun miettii toista vaihtoehtoa: hotellihuoneeni tunnelma on kuin beatnikkien vaellusromaaneista. Alakerran baarin katosta roikkuu kärsineitä puhallinsoittimia. Niistä toisaalta pidän.

Olen tavannut jokaisen haastateltavan etukäteen, mikä helpottaa jännitystäni. Ihmisten kodeissa on paljon informaatiota, joka auttaa minua saamaan kontaktin haastateltavien kanssa. Yhdessä paikassa kissa osaa hypätä ulko-oven kahvaan. Toisessa paikassa lapset esittelevät minulle palkintopokaaleitaan. Kolmannessa pelataan minulle entuudestaan tuntematonta nettipeliä. Usein istumme keittiössä tai olohuoneessa. Kahvilakkoni on pian muisto vain.

Homekoulutaistelu – tutkimukseni varsinainen kohde – avautuu minulle ensimmäisen viikon aikana asteittain ja tarkentuu toisella viikolla. Jokaisen haastattelun jälkeen osaan kysyä seuraavalta ihmiseltä uusia asioita. Toisaalta jokainen haastattelutilanne on täysin uudenlainen, sen sijoittuessa uuteen ympäristöön, arkirutiinien keskelle, perhe-elämän keskelle. Tunnen, että minusta tulee osa tapausta jota tutkin samalla kun muodostan ja muokkaan esianalyysiani. Viimeistään tunnen näin, kun sanomalehti Ilkka käy tekemässä minusta jutun lehteensä. Alun ihmetyksestä päästyäni ymmärrän, että lehtijutun antaminen on osa yhteiskunnallisen vaikuttamisen tehtävääni tutkijana.

Käyn paikoissa, joista ihmiset puhuvat ja paikkakunnan kartta hahmottuu hiljalleen. Vapaa-aikanani harhailen kylän raittia ja metsästän kasvisruokaa. Olo on kuin teinipojalla, joka saa luvalla syödä pitsaa päivittäin. On mielelle raskasta tulla osaksi homekoulutaistelun maailmaa, mutta pidän siitä. Voin kuvitella miltä Clifford Geertzistä ja muista antropologeista tuntuu heidän päästessään kentän ”sisälle”. Vahvan kiinnostuksen on pakko ohjata heitäkin.

Haastattelijana huomaan olevani eri asioita eri ihmisille. Minut positioidaan myös terapeutiksi. Se ei haittaa minua. Luotan siihen, että ihmiset kertovat minulle sen, minkä kokevat tärkeäksi. Huomaan tosin myös, että minuun suhtaudutaan varauksellisesti, eivätkä kaikki halua tuoda jokaista muistoaan esiin. Sallittakoon se meille.  Huomaan, että tutkijalta vaaditaan paljon herkkyyttä tunnistaa tilanteen reunaehdot.

Ensimmäisen kenttäviikon jälkeen eräs haastattelemani toimija lähettää minulle sähköpostia, että aikoo viikonlopun aikana työstää yhdessä toisen henkilön kanssa aikajanan tapahtumien kulusta. Maanantaina saan postiini liitteineen 42-sivuisen aikajanan. Olen otettu ja innoissani.

Toisella viikolla haastattelen pääasiassa lapsia ja opettajia. Lapset ovat eniten innoissaan animaation käsikirjoittamistehtävästä, eräänlaisesta aihesadutuksesta. Keksin työtavan edellisen viikon pohjalta, jolloin keskustelin yhden lapsen kanssa paljon Simpsoneista ja mietimme homekoulua sarjan näkökulmasta. Olen ennenkin huomannut lasten haastattelujen haasteellisuuden ja tutkijan ajautumisen kysyjän ja vastausten arvioijan asemaan. Animaatiokäsikirjoitus mahdollisti lapsille enemmän tilaa puhua ja kertoa tapahtumista omalla tavallaan.

Haastattelun päätteeksi eräs lapsi sanoo minulle hiljaa: ”Oli tosi kiva kun oli joku jolle jutella näistä asioista.” Voitte arvata tuntuiko merkittävältä. Opettajia haastatellessani vierailen koulussa, jossa kaikki näyttää tavalliselta. Home on myös siitä kiinnostava substanssi, että se ei varsinaisesti näy. Voimmeko uskoa jotain mitä emme omin silmin näe? Hassu kysymys. Emmehän me näe juuri mitään.

Lähtiessäni viimeisenä kenttäpäivänä pakkasyöhön, tunnen vahvasti, että palaan vielä takaisin. Ainakin seuraavat kuukaudet (ja ehkä jopa vuodet) tulen viettämään näiden kahden viikon aikana käytyjen keskustelujen parissa.

Matkallani takaisin Tampereelle kuuntelen jatsia ja hiljennän peltipoliisin kohdalla tuntuvasti, jotta voin pitää hymyni.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Tieteellisen julkaisemisen kommervenkkeja

Tutkimustaan aloittavan tutkijan on hyvä olla tietoinen erilaisista julkaisufoorumeista ja niihin liittyvistä kommervenkeista. Yksi mahdollinen julkaisukanava tutkimukselle ovat aikakauslehdet, jotka noudattavat niin sanottua referee-periaatetta. Tällä tarkoitetaan sitä, että julkaistavaksi tarjotun artikkelin arvioi nimettömänä yleensä kaksi arvioijaa eli refereetä, jotka kirjoittavat artikkelista lausunnon, jossa he ehdottavat joko artikkelin hyväksymistä tai hylkäämistä. On myös mahdollista, että arvioitsija hyväksyy artikkelin tietyin muutoksin tai hän voi myös ehdottaa suurempia muutoksia artikkeliin ja sallia kirjoittajalle mahdollisuuden lähettää kirjoitus uudelleenarvioitavaksi. Julkaisujen päätoimittajat yleensä seuraavat vahvasti arvioitsijoiden suosituksia. Kyseessä on eräänlainen tieteellisen elämän Idols. Lopullisen päätöksen kannalta on ratkaisevaa, kuinka monta ja miten varauksettomat peukut artikkelikäsikirjoitus saa. Varsinkin parhaimmissa lehdissä kahden peukun saaminen arvioitsijoilta on aivan välttämätöntä hyväksyvälle julkaisupäätökselle.

Olen itse julkaissut tähän mennessä viitisentoista tämän kategorian artikkelia sekä suomalaisissa että kansainvälisissä aikakauslehdissä. Päädyin kirjoittamaan niitä lähinnä siitä syystä, että mitään muita julkaisumahdollisuuksia ei ollut näköpiirissä aloittaessani jatko-opiskelijana vuoden 2004 syksyllä ja monografia-muotoinen väitöskirjani siinti vasta kaukana tulevaisuudessa. Valinta olikin suhteellisen onnistunut. Ilman noita artikkeleita minulla olisi nyt väitöskirjan ja sen pohjalta tekemäni kirjan sekä joidenkin kirja-arvioiden lisäksi tasan nolla julkaisua.

Ainakin omalla alallani, eli filosofiassa ja estetiikassa, referee-leikkiin lähtevän on varauduttava kaikenlaiseen. Yksi keskeinen on arvioitsijoilta tuleva palaute. Aina ei satele suinkaan peukkuja, sitä keskimmäistä sormea sitäkin enemmän. Välillä palautetta lukee ihan kirjaimellisesti itku kurkussa. Joka leikkiin ryhtyy,…? Tässä katkelma ehkä pahimmasta saamastani palautteesta:

“This essay is not acceptable for publication in an academic journal. It lacks any sense of direction, seems importantly confused on rather fundamental issues (such as the distinction between the ontological debate about the 'many performances' of a musical work, and the aesthetic question about pluralism in interpretation), pauses at length on summaries of familiar and apparently unrelated views, and seems very poorly informed about the literature on any of the subjects it mentions.”

Toinen yleinen ilmiö on se, että toinen arvioitsija haukkuu artikkelin aivan pystyyn ja toinen pitää artikkelia hyvänä ja suosittelee artikkelin julkaisemista. Näin kävi muun muassa yllä olevan artikkeliehdotuksen kanssa. Ei sekään verenpaineelle hyvää tee.

Kolmas seikka on se, miten lehden päätoimittaja ilmoittaa hylkäävästä päätöksestä. Olen huomannut, että nämä viestit noudattavat suhteellisen vakiintunutta kaavaa: alussa päätoimittaja yrittää repiä arvioitsijoiden kommenteista kaikki käsikirjoituksen positiiviset puolet, joiden luettelemisen katkaisee se tuomiopäivän pasuuna ”mutta”. Loppuun sitten vielä huikkaus, ”miten hienoa oli saada mahdollisuus tutustua tutkimukseesi ja kiitos kun valitsit lehtemme mahdolliseksi julkaisukanavaksi sille”, mutta vie kuitenkin roskasi muualle.

Referee-systeemiä on parjattu paljon ja joidenkin mielestä sen arvoa korostetaan liikaa arvioitaessa tutkijan ja laitoksen julkaisujen merkittävyyttä. Kriitikot esittävät, että systeemi ei ole tae laadusta. Perusteita on monia: prosessin korostama arvioinnin anonyymiys on vain harhaa, referee-systeemiä noudattavat lehdet ovat hyvin vanhoillisia ja hyväksyvät vain tietyn muotin mukaan tehtyjä artikkeleita, arvioijat nipottavat pikkuseikoista ja heidän arvionsa ovat useasti vahvan tunnepitoisia eivätkä mitenkään sen seikkaperäisemmin perusteltuja.

Jotain perää tässä kritiikissä varmasti on. Olen itse toiminut arvioijana kymmenisen kertaa ja pannut merkille, miten jotain tuntuu napsahtavan päässä, kun alkaa lukea arvioitavaksi tullutta artikkelia. Artikkelia alkaa syynätä aivan erilaisella otteella kuin mitään muuta eteensä tulevaa kirjoitusta. Artikkelista alkaa lähes väkisin etsiä heikkouksia ja kaikenlaiset virheet joko argumentoinnissa tai lähdemateriaalin käytössä alkavat tuntua aivan pöyristyttäviltä. Ei voi hyväksyy, kuten helsinkiläisen paikallistelevisio ATV:n hahmo Ämpäripään iskulause kuului. Eräänlainen anonyymi arvioija hänkin.

Referee-systeemillä on kuitenkin myös hyvät puolensa. Arvioijat nipottavat usein ihan asiasta, joskus arvioijilta tulee erittäin hyviä kriittisiä kommentteja ja referee-systeemin läpikäyneet artikkelit ovat useasti ihan oikeasti hyviä. Ainakin tämä prosessi estää kaikenmaailman ylilyöntien ja taivaanrannanmaalailujen pääsyn julkaistuksi. Ehkä referee-systeemiin pätee hieman sama seikka kuin mitä on sanottu demokratiasta valtiomuotona: se on kaikista huonoista vaihtoehdoista paras.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Tutkijat ja alueen toimijat kohtasivat seminaarissa 13.2.



Tutkijapraktikum tutuksi -seminaari järjestettiin Wanhassa Walimossa maanantaina 13.2. Seminaariin oli kutsuttu alueen toimijoita tutustumaan Tutkijapraktikumin toiminta-ajatukseen ja praktikumissa työskenteleviin projektitutkijoihin. Seminaarissa oli mukana 51 Päijät-Hämeen alueen tutkimuksellisesta kehittämisestä kiinnostunutta osallistujaa.

Projektitutkijat esittelivät omat tutkimuskohteensa ja herättelivät ideointia tutkimuksensa tuomista mahdollisuuksista Päijät-Hämeen alueella. Alueen näkökulma ja odotukset tulivat esille Päijät-Hämeen maakuntajohtaja Jari Parkkosen ja Lahden kaupungin tutkimuspäällikkö Sari Almin puheenvuoroissa. He linjasivat alueen tutkimuksellisia tarpeita sekä maakunnan ajankohtaisia kehittämisnäkymiä tutkimuksen teon rajapinnoiksi. Haasteena tutkijoille voisi olla esimerkiksi nähdä Lahti "laboratoriona", johon voi tulla tekemään hyviä, kompakteja caseja. Keskeisenä odotuksena esille nousi myös tutkimustiedon levittäminen ja aito vuorovaikutus tiedon tuottajien ja hyödyntäjien välillä.



Tutkimuspäällikkö Sari Alm

Maakuntajohtaja Jari Parkkonen


Lahden professoripöytä oli seminaarissa hyvin edustettuna mukana. Yhteistyöainelaitoksen puheenvuoron esitti professori Arto Haapala Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitokselta. Hän pohti esityksessään mm. välittömän sovellettavuuden odotusta ja mahdollisuutta/mahdottomuutta tutkimuksen ja käytännön välillä.

Seminaari päättyi Lahden yliopistokeskuksen pääsihteeri Senja Jouttimäen vetämään arviointiakvaariokeskusteluun. Keskustelussa nousi esille mm. tarve alueellisen tiedekeskustelun ja vuorovaikutuksen kehittämiseen. Tutkijapraktikumin monitieteisyys nähtiin rikkautena, mahdollisuutena löytää yhteisiä teemoja ja yhteyksiä, rajapintoja, joita ei ehkä muuten syntyisi.







Arviointiakvaariokeskustelu käynnistettiin ryhmässä, johon osallistuivat: pääsihteeri Senja Jouttimäki, professori Mikael Fogelholm, tutkimuspäällikkö Sari Alm, johtaja Juha-Pekka Liljander, projektitutkija Anna Kouhia ja professori Arto Haapala