Viitisenkymmentä kansallispuvuista ja perinnevaatetuksesta
kiinnostunutta harrastajaa ja alan ammattilaista kokoontui viime viikon lopulla
kuuntelemaan puheenvuoroja kansallispuvun nykytilasta Suomen Käsityön museoon Jyväskylään. Kansallispuku kaleidoskoopissa -seminaaritilaisuus kertasi viime
elokuussa järjestettyjen pohjoismaisten kansallispukuseminaarin antia, mutta kansallispuku-
ja perinteentutkimuksen saralta kuultiin tilaisuudessa myös jotain uutta. Itse
tein matkaa Jyväskylään puheliaassa ja opettavaisessa seurassa, Helmi Vuorelman
pojantyttären ja yrittäjän, Kristiina Vuorelma-Ahon sekä kansallispukuperinteen
parissa elämäntyönsä tehneen, seminaarissakin esiintyneen Ildikò Lehtisen
kanssa.
Lehtisen kansallispukuperinteen tilaa ruotineen puheenvuoron
ohella seminaarin merkittävintä antia oli museotutkija Kari Appelgrenin
näyttämä, ensimmäinen Suomessa kuvattu värifilmi. Nitraattifilmille kuvattu,
vuonna 1939 valmistunut mykkä kansatieteellinen lyhytelokuva ”Tiukan kansanelämää
– Folkliv i Tjöck” on Appelgrenin isän, Arne Appelgrenin sekä valokuvaaja
Aukusti Tuhkan yhteistyöprojekti. Tiukan kylässä, Kristiinankaupungin
maalaiskunnassa kesällä 1939 kuvatun elokuvan neljä tarinaa; ”markkinoilla”,
”juhannusaatto”, ”morsianta puetaan” ja ”arkiaskareita”; ovat kurkistuksia
sotia edeltäneeseen maaseutukulttuuriin. Tiukan
kansanelämää on yksi monista kansatieteellisistä lyhytelokuvista, joita
Suomen Kulttuurirahaston tuella on viime vuosina digitoitu ja saatu esille
julkisesti internettiin, kaikkien kiinnostuneitten saataville. Filmi on tärkeä
dokumentti paitsi kansan pukeutumisesta ja juhlapukukulttuurista, mutta se myös
valottaa käsitystä ennen sotia vallinneen maatalousyhteiskunnan tilasta. Tila
maaseudulla on ollut filmin perusteella vielä hyvinkin maatalousvaltainen, jopa
alkeellinen.
Perinnepukuinen morsian Appelgrenin ja Tuhkan videossa
Kansallispuku on nykypäivänä harvojen harrastus – harvojen,
mutta usein sitäkin omistautuneempien. Samaan aikaan kun erilaisten
karjala-seurojen ja perinneyhdistysten rivit käyvät yhä harvemmiksi, profiloituu
kansallispuku yhä enenevässä määrin kansantanssijoiden ja harrastuneiden
käsityöläisten vaatteeksi. Kansallispuvut, saamelaispukuja lukuun ottamatta,
ovat kadonneet myös itsenäisyyspäivän juhlavastaanoton pukukavalkadista lähes
tyystin. Mikä kitkee kansallistunteen ja perinteen juurevuuden ajassamme? Oma
päätelmäni on, että kansallispuku koetaan liian viralliseksi ja jäykäksi, liian
säädellyksi, liian etäiseksi arjen elämästämme.
Pysähtyneestä vaikutelmastaan huolimatta kansallispukukin on
aikansa tuote, ja sen välittämät ihanteet vaihtuvat. Sotien jälkeinen
pukuperinne heijasteli Alli Tourin new
look -henkistä naisihannetta, 1980-luvulla hameiden helmat lyhenivät, ja
nyt käsillämme on taas jotain uutta. Tästä osoituksena ovat olleet useat
mediajulkisuuttakin saaneet perinneprojektit, kuten viime kevään Karjalaisten
kesäjuhlien yhteydessä nähty Juuret – karjalainen perinne nykymuotoilussa -muotoilukokonaisuus, Taito Kymenlaakson Pistos-projekti, Wetterhoff Vintage sekä
Marianne Valolan suunnittelema ja Vuorelman valmistama uusi lahtelaisten oma
perinnekangas Lahen raita. Kansallispuku on mennyt myös nettiin ja sen
ympärille on rakentunut erilaisia eläviä yhteisöjä. Kynnystä
pukukulttuuriin halutaan nyt aktiivisesti madaltaa; esimerkiksi Vuorelma etsii
kansallispukukuvauksiinsa malleiksi tavallisia ihmisiä.
Edellä mainittujen projektien myötä jäykähkönä pidettyyn
kansallispukuun on luotu aktiivisesti uudenlaista suhdetta. Kansallispukua ei
enää koroteta, vaan se halutaan nähdä menneisyyden merkityksin maustuneena
vaatepartena. Suhde on mielestäni kehittymässä oikeaan suuntaan, mutta paljon
pitäisi kuitenkin vielä tehdä, jotta kansallispuku nauttisi meillä edes yhtä
suurta, tai siis pientä, suosiota kuin esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa tai
Virossa. Soveltavan kansanpukuperinteen saralla Viro on ollut edelläkävijä jo
useita vuosia, ja siellä perinteiset Muhu-kirjonnat ja kansallispuvut on
tuotteistettu pitkälle. Etno.ee -tuotteiden kautta kansallispukukuvastoa on siirretty arjen tuotteisiin luovasti soveltaen.
Etno.ee ja uusi virolainen kansanperinne
lähde: Etno.ee kuvagalleria
Se, mikä kansallispukukeskustelussa on mielestäni juuri nyt
tärkeintä, on taustalla vaikuttava halu kulttuuriperinnön ymmärtämiseen.
Kulttuuri ja kulttuuriperintö eivät ole vain kaikuja menneisyydestä, vaan myös
tämä hetki on elävää, virtaavaa ja katoavaa kansanperintöä. Vaikkemme sitä
usein aktiivisesti ajattelekaan, niin aina historiallisia hetkiä. Niin elivät
myös ihmiset Tiukassa vuonna 1939, niin myös me tässä hetkessä, tänään. Kansallispuvun
muuttuminen massojen vaatteesta marginaali-ilmiöksi luo kiinnostavan sävyn sen
”uudelle tulemiselle”: se on keino erottautua ja sen käyttäminen statement jo
itsessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti