Heimoaatetta ja tikutuksia Kalevalan laulumailta

Siell’ usein matkani määrätöin

Läpi metsien kulki ja näreiköin,

Minä seisoin vaaroilla paljain päin

missä Karjalan kauniin eessäin näin.

- Karjalan kunnailla, 3. säkeistö, suomenkieliset sanat kansansävelmään Valter Juva

Oheiset kansanlaulun säkeet symboloivat nostalgisoivaa heimohenkeä sekä sydämen pohjatonta kaihoa Karjalan maille. Yhteislaulun siivittämänä osallistuin itsekin karjalaiseen heimohengen jatkumoon viikonloppuna Lahdessa järjestetyillä Karjalan Sivistysseuran Heimopäivillä.  Vuonna 1906 perustetun Karjalan sivistysseuran periaatteiksi on asetettu Karjalan henkisen ja aineellisen tilan kohentaminen: nykypäivänä tämä tarkoittaa työtä karjalan kielen ja kulttuurin vaaliseksi ja elvyttämiseksi sekä laajamittaista karjalaisen identiteetin vaalimista.

Oma tutkimukseni kietoutuu syvästi kulttuurin ja perinteen tematiikkaan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millaista kulttuurista tietoa käsityö kantaa ja välittää kokijalleen sekä miten käsityö voi toimia jaettuna kulttuuritietoisuutena. Käsityökulttuuri näyttäytyy tutkimuksessani hyvin perinneorientoituneena – perinne on usein läsnä käsityössä ja käsityö perinteessä. Tutkimuksessani tarkastelenkin käsityötä yhtäältä tekemisen toimintana, toisaalta materiaalisen maailman esineinä ja tämän vuoksi kokemus käsityöstä ulottuu sekä käsitöiden tekemiseen, että niiden käyttämiseen ja merkityksellistymiseen arjessa.

Lahden alue on ollut sotien jälkeen merkittävä evakkoja vastaanottanut alue: noin 9000 alueelle asettuneen karjalanevakon myötä karjalainen kulttuuriperintö on elänyt vahvana ja vivahteikkaana. Käsityöllä on ollut osansa historiakulttuurin muotoamisessa ja muistamisen toiminnassa. Käsityöt ovat näyttäytyneet paitsi aineellisina hyödykkeinä, myös menneisyyden merkkeinä ja henkilökohtaisina historiaansa peilaavina symboliesinenä. Kiinnostavaa on se, millaisia muistoja ja tarinoita käsityöhön on liitetty ja kuinka kokemus karjalaisuudesta on näyttäytynyt kokijalleen käsityön välityksellä.

Myös Heimopäivillä käsityöllä oli sijansa: Vuokkiniemi-seuran tikutusten myyntinäyttelyssä myynnissä oli perinteisten karjalaisten kirjoneulemallikuvioiden mukaan neulottuja “Kirjokintaita Kalevalan laulumailta”.  Keskustelin pitkään seuran neuleaktiivin kanssa, ja harrastuneena käsityöntekijänä hän kertoi mallikuvioiden alkuperän juontuvan vanhoihin karjalaisiin kinnastekniikoihin. Perinteinen kuvio kohtasi näissä lapasissa “saumattomasti” nykyajan – kintaat oli valmistettu vanhoja mallikertoja noudatellen konepestävästä, kestävästä  villasekoitelangasta. Kintaiden myyntihinta , 25 euroa, tuntui näin itsekin käsityöläisestä silkalta hyväntekeväisyydeltä. Kauppa näytti käyvän.

Käsityöt näyttäytyivät Vuokkiniemiaktiivin tarinoissa ahkeran emännän arjen askareina – “karjalainen tikutti aina joutessaan”, hän kertoi. Osviittaa ahkeran emännän ihanteesta löytyy myös Kalevalan säkeistä, joista välittyy kilisevän kutimen arvostus: “mitä lie ikänsä tehnyt, kuta mennehen kesosen, kun ei kinnasta kutonut, saanut sukkoa suu’unki!”. Valmiiksi piti saada.

Käsitöiden ohella Heimopäivien merkityksellisin anti liittyy kohdallani  siihen, kuinka karjalainen identiteetti näyttäytyi tapahtumassa nykypäivään asti ulottuvana kulttuurisena rikkautena, Puheenvuoroissa ja ystävyysseurojen tervehdyksissä korostettiin kasvatuksen voimaa kulttuurin juurruttamisessa ja identiteetin vahvistamisessa. Monikulttuurisuus voi olla myös juurien moneutta tai kulttuuria kulttuurin sisällä, tunnetta kuulumisesta johonkin pirtaan. Kuulumisen kokemuksen luomisessa käsityöllä sekä muilla sen kaltaisilla visuaalis-emotionaalisilla jäljillä voi olla arvaamattoman suuri merkitys.